Jo joutui armas aika ja joulu suloinen

Joulu. En tiedä mitä sanoa. Ei kai mitään. Se tuli, oli ja meni. Ei mitään sen kummosempaa. Fiilikset oli oudot. Joulumieli kadoksissa ja muutenki turha häsääminen kaiken ympärillä raivostuttavaa. Tykkään kyllä joulusta, ainakin periaatteessa, mutta tänä vuonna se ei vaan napannu. Lumi ei kyllä ole se juttu, jota kaipaan. Ei todellakaan. Plussakeli on paras asia. En kaipaa yhtään lunta saatika jäisiä kävelyteitä. Enemmän kaipaan lapsuuden huolettomuutta joulussa. Mun puolesta jouluna voitais syödä vaikka keittoa. Kuhan ei tartti häsätä niin paljoa. Tai onhan se kiva viettää joulua siistissä kodissa, mutta se touhotus siivoamisen ympärillä on järkyttävää. Eikö voitas vaan olla?

Seuraavaksi vuorossa onkin uuden vuoden pirskeet, jotka neki suorastaa raivostuttavia. Poks, poks, poks. Rahaa ammutaan taivaalle. Ihmiset on älyttömässä jurrissa ja tekee tyhmyyksiä. Sekö sitte on hienoa? Itellä on suunnitelmissa mennä kaverin luokse parin muun kaverin kanssa. Ei, ei oo luvassa mitään teinikännejä, vaan mukavaa yhdessä oloa, hauskoja juttuja ja paljon naurua.

Seittemäs päivä alkaa koulu. Vasta. Oon odottanu koko pitkän syksyn joululomaa ja rentoutumista. Nyt mua pelottaa koko loma. Se, ettei oo mitään varsinaista tekemistä. Ja se, että mä oon yksin ja vielä lisäks kotona. Huomenna aion kuitenki mennä kirjastoon. Lainaan sieltä kasan kirjoja ja tuun kotiin uppoutumaan niiden juonikiemuroihin. Ehkä en oo niin yksin, kun siirrän itteni ajatukissa osaksi kirjojen tarinoita ja juonia. Joululomalla kuuluu lukea kirjoja. Ja paljon.

✍✍✍

Tadaa. Tein kerran kuviksessa taulun. Ja otin kerran yöllä yheltä kuvia jalustan ja itselaukasimen kanssa.

Oon aina tykänny piirtää ja tehä kaikkea käsillä. Mun ollessa pieni oli neuvolantäti sanonu äitille, ettei niin pienten kuulunu piirtää, vaikka se olikin mun lempipuuhaa sillon. Sitä en sano, että hyvä olisin piirtämään, mutta ainaki tykkään siitä. Oonhan ollu 8 ja ½ vuotta kuviksessaki, peruskursseilla viis vuotta, tekstiilityöpajassa kaks ja puol vuotta ja grafiikka&maalauksessa nyt vuoden.

Toi jälkimmäisessä kuvassa oleva lainaus pätee vähän kaikkeen mitä tekee. Mitä enemmän sulla on tietotaitoa tehä jotain, sitä vaikeemmaks homma muuttuu. Kai siinä sitte ite näkee omat virheet turhankin helposti ja haluttuun lopputulokseen yritetään päästä oikeaoppisella tavalla. Vaikka toinen on helpompi, mutta teorian mukaan väärä.

ps. Mitä teen mun hiuksille? Houkuttelis leikkauttaa yli 20 cm pois, mut en tiiä uskallanko, koska en tiiä miten mun taipusat hiukset tykkäis siitä.

Soutaa ja huopaa

Viime aikoina en oo tehny mitään. Tai siis oon, mutta tuntuu, etten olis. Koulu on tältä syksyltä pulkassa, ens viikolla on enää tet ja joulujuhla. Oon koko ajan hirvittävän stressaantunu, vaikka ei periaatteessa oo mitään tarvetta stressata, mutta mä näköjään kehitän kärpäsestäkin härkäsen. Ja ainiin enää yheksän päivää jouluun. Käsittämättömän vähän. Ei kyllä yhtään kiinnostais (sekään), mutta kaipa se omalla vauhdilla taas menee. Joulujutuista en kyllä jaksa stressata, se tästä vielä puuttuiski.

Päätin vaihtaa nimen ja osotteen takasin vanhaan, koska se tuntu hyvältä ajatukselta. Paremmalta ku jatkaminen viikon vanhassa blogissa, jonka loin jossakin hullun puuskassa. En jaksanu alottaa puhtaalta pöydältä. Oikeesti. En jaksanu. Kerrassaan kummallista, että mä en alota mielellään puhtaalta pöydältä. Mutta joo, lisäilin myös noita kuvia tuohon sivupalkkiin ja nyt siitä tuli ainaki omasta mielestä mukavan yhtenäinen.

Nyt on kyllä pakko mennä nukkumaan, ku ei ajatus kulje ja huomenna pitää mennä kuuntelemaan kauneimpia joululauluja, koska olenhan lupautunu sinne kolehtia keräämään.

Toivottavasti kuulette musta taas mahdollisimman pian. Toivottavasti nyt jaksan ryhdistäytyä bloggaamisen(kin) osalta, sillä tästä mä oikeesti pidän!

Ohikiitävää, ikävä ja riemu, joka hetken värähtää

Blogi. En oikein tiiä mitä ajatella. Päivät on kiitäny ohi melkosella vauhdilla ja blogi ei ole mahtunut mukaan edes ajatuksen vertaa. Tai on. Oon miettinyt, että pillit pussiin, tää oli tässä. Mulla ei ole halua jatkaa.

Mutta.


Aloin lueskella muita blogeja. Ihastuin. Muistin minkä takia oon sillon joskus ollut haltioitunut blogimaailmasta. Nimittäin aina ei tartte tarttua siihen asiaan, joka on huonosti. Voi keskittyä ennemminkin siihen hyvään. Elämästä voi näyttää vaan sen niin kutsutun hyvän puolen muille. Se mua kiehtoo. Tai ennemminkin se, miten oman elämän saa näyttämään hyvältä. Mutta sitte rivien väliin ja kuvien tunnelmaan pystyy piilottamaan osan huonosta puolesta, jotta liika kiiltokuvamaisuus jää pois.

 Blogi on myös hyvä väylä jakaa iloa muille. Sulle, sulle ja sulle. En usko, että kukaan ymmärtää mua. Mutta sen tiiän, että blogimaailmaa en vieläkään pysty jättämään omalta osaltani taakse. Toisten onni, toisten epäonni.

Ps. Kattokaa kuvan ihmistä suoraan silmiin ja pysähtykää. Miettikää elämäänne. Niin mäkin teen. Ja olisin ilonen, jos tekin malttaisitte käyttää rajallista aikaanne siihen.

Tunnista päivän, viikon ja kuukauden kautta vuoteen

Tää aika vaan katoaa. Valuu sormien välistä pois. Mä en saa mitään aikaseks. Tuntuu, että mä vaan jumitan. Ei. Mä oikeesti jumitan. Mun elämään kuuluu tällä hetkellä vaan koulu. Mutta kuitenkaan kotona en koske tikullakaan koulujuttuihin. Mun illat vaa lipuu ohi. Oon just saamassa kiinni. Mutta hups, onkin jo seuraava aamu ja täytyy raahautua kouluun. Koulussa melkeinpä lasken minuutteja päivän loppumiseen. Oon oravanpyörässä. Haluan pois sieltä. Karkuun. En halua enää palata takaisin samaan paikkaan. Mutta miten mä pääsen pois sieltä.

Ajattelin tänään, että nyt meen kyllä aikasin nukkumaan, nyt väsyttää. Kunnes havahduin, että oon viikonloppuna saanu nukkua kunnolla, ei mua voi väsyttää. Se on tää pimeys. Sen on pakko olla. Mutta mä en halua myöntää sitä. Haluun taistella vastaan. Haluun olla vahva. Mutta eikö se ole vahvuutta myöntää heikkoutensa?

Kaikki oli hyvin. Noin niinkun päällisin puolin. Näin maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi. Mutta sitten maailma päätti taas tehdä vähän kiusaa. Nyt graniitin harmaiden lasien läpi näkyy kaikki negatiivinen. Positiivisuudesta ei ole jäljellä häivähdystäkään.

Älkää huoliko. Kyllä mä tiedän. Elämä on.

Huli hali huli turpaan tuli

Halloween tuli, oli ja meni.
Ja perjantaina tapahtu paljon.
Poljin kaatosateessa kouluun.
Vietin kuus tylsää tuntia koulussa.
Sain positiivisen merkinnän ekaa kertaa ruotsin tunnilta.
Kiirehdin koulun jälkeen kodin kautta bussipysäkille.
Vietin aikaa kolmen rakkaan kaverin ystävän kanssa ja nauroin paljon.
Sain mustan silmän, meikattuna.
Odotin vartin myöhässä olevaa bussia kylmissäni pysäkillä.
Hämmästyin bussikuskin ystävällisyydestä.
Unohdin lompakon bussiin ja riensin hakemaan sitä bussien varikolta.
Vietin mukavan päivän.
Aloin miettimään asioita toisenlaisesta näkökulmasta.
Tajusin, kuinka rakkaita kaverit ystävät on.

 Tän postauksen kirjotettua tajusin jotain. Nimittäin nyt ei puhuta kavereista. Nyt puhutaan ystävistä. ♥

Tulevaisuus

Tulevaisuus on sumuverho,

kirkas, epäselvä, kaukainen.

Sumun keskellä on jotain,

viesti tulevaisuudesta.

Vai oliko se pelkkä näky,

toive, unelma, haave,

alitajunnan tuote.

Sitä ei kukaan tiedä.

On otettava selvää.

On annettava ajan kuljettaa.

Tulevaisuus näyttää.

Viime vuonna koulussa piti kirjoittaa runo. Aiheena oli tulevaisuus ja tuo syntyi siihen tarkoitukseen, mutta sopii mun mielestä hyvin tähän postaukseen.

Mua pelottaa tulevaisuus. Ja lähinnä peruskoulun jälkeinen jatko-opiskelupaikka. Ollaan parin kaverin kanssa puhuttu kyseisestä asiasta mun mittapuun mukaan melko paljon. Lopuille kavereista oon vaan valittanut ahdistuksen määrästä ja epätietoisuudesta, minne hakea. Pohdin samaa asiaa viime vuonna ja seiskallakin jo (kai) ja sillon asia tuntu niin kaukaiselta, että oudoillakin vaihtoehdoilla pystyi leikittelemään, vaan ei enää.

On enää 120 päivää toisen asteen yhteishaun alkuun. Ja mä en tiedä minne hakea. Lukioon oon näillä näkymin hakemassa, koska en todellakaan tiiä, mille alalle menisin, jos amikseen pyrkisin. Oon harkinnu, että hakisin lukioon Helsinkiin. Mutta onko vähän alle tunti suuntaansa bussilla liikaa eli melkein kaks tuntia bussissa istumista per päivä. Jaksaisinko mä oikeesti kulkea kolmen vuoden (tai kaks ja puol vuotta, koska abikevät on abikevät) ajan Helsinkiin ja takaisin. Emmä kuitenkaan halua ainakaan vielä muuttaa pois kotoa, kerran sellainenkin mahdollisuus on.

Toki voisin mennä lähilukioonkin. Pyörällä matkaan kuluu noin viisi minuttia, kävellen kakskymmentä. Eikä tuokaan, vertailujen mukaan ainakaan, mikään huono lukio ole. Ja kyllähän sitä kerkee Helsinkiin ja myöhemminkin. Mutta toisaalta miksi tänne pitäisi jäädä kolmeksi vuodeksi, vaan sen takia, että myöhemminkin kerkee.

Haluun tehdä hyvän valinnan. Haluun löytää vaihtoehdon, joka olisi kaikin puolin parhain mulle. Mutta miten? Se onkin hyvä kysymys. Enhän mä edes tiedä mitä mä haluan elämältäni. Tai tiedän. Haluan olla hyvä ihminen, muttakun yksikään lukio ei valmista siihen. Ehkä, tai ennemminkin toivon mukaan, koen valaistumisen asian suhteen tässä neljän kuukauden aikana. Luulin sen kokeneeni jo viime viikolla, mutta sitten ajatukset päättivätkin heittää kuperkeikan.

Kuvat on vuodelta 2011 ja löytyi kovalevyn kätköistä. Sopii aiheeseen ja vaikka ite sanonkin, ni kylhän ne on myös hienoja. Räpsin niitä yöllä kahen aikaan. Valosaa siis oli kesällä. Samaa ei voi sanoa nyky hetkestä.

Tartu pieniin hetkiin katse tulevassa

Istut keskellä lattiaa.

Muistikirja lepää jalkojesi päällä.

Huoneen valaisee kynttilän pieni liekki.

Laulat kuulokkeista soljuvan musiikin mukana.

Ensin kirjaimia, sitten sanojen kautta lauseita.
Kynäsi on päässyt vauhtiin.

Elämä hymyilee.

Mää nyt oon vaa tämmäne

Tässä on mun omakuva. Mulla on monta rautaa aina tulessa. Ja erilaisia projekteja tulee ja eritoten menee. Niiden juttujen, jotka saan valmiiks, prosentuaalinen osuus on tosi pieni. En ees halua listata kaikkea mitä vaan muistan, koska listasta tulis pitkä. Mut toisaalta se on mun tyyli tehä. Opin niistä, mitkä epäonnistuu tai jää kesken, mut sit kans opin siitä mitä saan valmiiks. Mutta ne jutut, jotka saan valmiiks on sellasia, mistä voinkin sitten olla ylpeä. Niitä juttuja ei sitten olekkaan paljoa, mutta mitä se haittaa. No ei niin mitään. Voin sanoa, että oon ylpee siitä kuka oon ja mitä teen ja eikö sillon kaikki asiat oo kohtalaisen kunnossa?

ps. voitte varmaan havaita kuka on innostunu piirtopöydällä piirtelemisestä tässä lähiaikoina. Nii-in. Tää kuva, banneri ja pari postausta sitten näkynyt karttapallo.

Liian nössöä

Nyt oli carpe diemin aika ja sen tuotto näkyy tässä postauksessa.

Mä muutun ja mun ajatukset muuttuu. Tai oikeestaan muovautuu. Ei ne ajatukset mihinkään varsinaisesti muutu, minä ehkä ennemminkin, vaikka en tietenkään itsekään kokonaan. Mutta koska blogi on osa mua, muuttuu se myös mukana. Tää on yks askel muiden joukossa kohti tulevaa.

Ja kuten varmaan ehkä huomaatte. Blogin nimi ja osoite meni sitte vaihtumaan. Uusi nimi on siis, kuten viisaimmat varman hoksaskin, mä ja mun ajatukset ja osote loogisestikin ma-ja-mun-ajatukset.blogspot.fi. Uskokaa tai älkää, mutta mua ei innostanu osote, jonka ois voinu lukea maja muna jatukset.

Mun päässä on pyöriny ajatus. Korjaan, monia ajatuksia. Muutamat jopa liittyy tähän blogiin ja sen teksteihin. Aihepiirit, joista tekstiä suollan, on liian nössöjä. Tai no emmä tiiä. Ehkä ennemminki turhaa. Kukaan ei tee toivon mukaan mitään tiedolla, mitä mä söin aamupalaks ja tein sen jälkeen. Enhän mä edes kerro sellasista asioista, mutta siltä se tuntuu. Liikaa paskanjauhamista. Tai no emmä tiiä. Enhän mä edes jauha paskaa täällä, mutta kohtalaisen merkityksettömiä asioita silti.

Mulla on unelmia ja tää saattaa olla askel yhtä niistä kohden, jossain määrin ainakin.

Ajatuksena ei oo alottaa poliittisiin ja/tai yhteiskunnallisiin asioihin kantaanottamista. Mutta lähinnä tekstiä, joka saa jokaisen yksilön ajattelemaan omilla aivoilla, muodostamaan omia vastaväitteitä tai omia myöntymisen merkkejä. Emmä haluu kuitenkaan kaikesta liibalaabasta luopua täällä blogin puolella, sopiva sekoitus kaikkea siis. Eli siis just niinkun minä. Ei kuitenkaan sovi unohtaa, että mulla on myös joidenkin mielestä huono huumorintaju ja toivon, ettei kaikkea oteta kuitenkaan niin vakavasti. Kirjoittaminen on koko ajan enemmän ja enemmän lähellä sydäntä, joten siihen suuntaan todennäkösesti mennään.

Kuten Beth Reviksen Across the universe - scifi-trilogiassa joka nyt ei ehkä ole scifin parhaimmistoa, mutta yhteiskuntakritiikki silti kohdallaan sanotaan, on yksi kolmesta epäsovun aiheuttajasta yksilöllinen ajattelu. En varsinaisesti toivo maailmaan epäsopua. Toivon ennemminkin, ettei ihmiset jämähtäis siihen missä on, vaan sen takia, että ne sattuu olemaan siinä. Kaikkihan tietää sen, että yks ihminen ei voi muuttaa maailmaa, edes diktaattorit ei siihen pysty, mutta yks ihminen pystyy vaikuttamaan maailman muuttamiseen.

Mun toive on, että sun, just sun, aivosolut liikkuis ja tuottais jotain omaa. Et kulkis mukana suuren massan villityksissä, vaan koska muutkin tekee niin. Vaan kulkisit oman pään mukaan. Jokaisella on Suomessa oikeus omaan mielipiteeseensä, vaikkakaan toisen kunniaa ei saa loukata eikä saa kiihottaa kansanryhmää vastaan. Ja turvallista on muista se erittäinkin kuuluisa maalaisjärki pelissä mukana. Joten kannattaa käyttää mahdollisuus ilmaista sen

Nyt jos koskaan toivoisin, että kommentteja tulisi edes muutama.

Postia maailmalta

Erilaisia käsialoja, erilaisia tarinoita, erilaisia postimerkkejä, erilaisia ihmisiä, erilaisia lähetysmaita, erilaisia postimerkkejä. Sitä on postcrossing.

Homman on kehittänyt Paulo Magalhães vuonna 2005. Ideana on lähettää ja vastaanottaa postikortteja. Etanaposti on kuolemaisillaan ja mun mielestä on äärettömän hienoa, että on olemassa tällänen sivusta, koska rakastan erilaisia postikortteja. Ylemmässä kuvassa on kaikki kortit, jotka oon tähän mennessä saanut. Ja koska noi kaikki on niin ihania, niin ei oo mitään yksittäistä suosikkia. Hienoa on myös se, että saa ihan erilaisilta ihmisiltä kortteja. Eri kansalaisuuksia ja eri ikäsiä ihmisiä.

Yläpuolella olevasta kuvasta voi nähdä kaiken mitä tarvitsee. Kynä, postikortti ja postimerkki. Ja mikä parasta voit lähettää niin paljon kortteja kuin mahollista. (Huomioi, että samaan aikaan ei voi olla kovin montaa korttia matkalla.) Mutta sitten jos koet, ettei postcrossing ollutkaan sua varten niin ei ole mitään velvoitetta jatkaa. Tai jos ei oo rahaa laittaa postimerkkeihin niin maailma ei kaadu siihen.

Suomessa koko homma on kohtuullisen suosittua, mutta silti keväällä kun ite koko hommasta innostuin, löysin hämmästyttävän vähän infoa. Sen takia päätinkin tehdä ihan itte oman pienen postauksen aiheelle. Ja jos heräs jotain kysymyksiä niin kommenttilootaan vaan niitä tulemaan.

MIKÄ TÄRKEINTÄ! Homma on täysin turvallista!

Jos kiinnostuit niin lisää löydät osoitteesta www.postcrossing.com

Tällästä tänään

"Ekassa kuvassa mun uus ihana massateinipipo Cubukselta. Maksoin siitä 9,90e ja paidan ostin Lindexiltä, kun sai kolme kahden hinnalla. Tuo siis tuli periaatteessa kaupan päälle. Toisessa kuvassa on mun uudet ihanat kengät, joista maksoin 49,90e ja ne ovat Kookengästä. "

En ymmärrä sitä ideaa, että ostaa pipon, paidan ja kengät tai ylipäänsä jotain uutta. Kun pääsee kotiin äkkiä vaan teinipeiliräpsyt vaatteista tai muuten vaan kämäset räpsyt ja blogiin. Miksi?

Jos on jotain postauksia, joissa mä näyn, niin kyllä voin mainita, että ostinpa ihanat kengät Kookengästä, mutta sitä en ymmärrä, että siitä pitää tehä oma postaus. Toki ymmärrän, että muotiblogeissa voidaan esitellä uusia vaatteita, mutta yleensä se tulee esille sillon, kun se vaate on ollu oikeesti käytössä. Tai ainakin mun mielestä niin sen pitäis olla. Ja en ymmärrä miks peilin kautta pitää räpsiä kuvia. Myönnettäköön kylläkin, että peilin kauttakin voi saada hienoja kuvia, mutta ei sen kameran siinä tarvitse näkyä.

Ja muutenkaan en ymmärrä miks blogimaailmassa pitää hehkuttaa kaikkea niin, että materialistisuus lisääntyy. Miksei voi tyytyä vaatekaapin antimiin ja yhdistellä niitä. Tai jos kaupasta (tai kirpputorilta) jotain ostaa, niin ostaa sen takia, että ensinnäkin tarvitsee ja tietää, että sitä tulee kanssa käytettyä. Ihan turhaa ostaa vaate sillä ajatuksella, että jos en tätä tarvitse, niin voin aina myydä sen eteen päin.

On kuitenkin asia erikseen ostaa vaikka shampoota ja kertoa, että joo tää on oikeesti hyvää ja suosittelen sellasille ihmisille, joilla on tietynlaiset hiukset. Tai jos esittelee syötävää tai ihan mitä tahansa muuta käyttötavaraa. Sillon se on ihan fine, mutta jos ostaa vaatteita, jotka ainakin on toivon mukaan pitkäikäisiä niin miksi niitä pitää hehkuttaa sitten niin paljon.

En oikeesti ymmärrä, miks niistä vaatteista pitää jauhaa niin paljon tai ylipäänsä ostaa niitä niin paljon, vaikka 99% olisikin kirpputorilta.

Kertokaa mulle, että miksi!

ps. Huomenna pitkästä aikaa kouluun ja arvatkaa huvittaako, sitten yhtään.

Hymyilkää niin, että silmätkin hymyilee

Mä tahdon matkustaa erilaisiin paikkoihin. Mä tahdon nähdä maailmaa. Mä tahdon nähdä muutakin, kuin kuuluisimmat kävelykadut ja hienoimmat rannat. Mä tahdon nähdä huonompia oloja. Mä tahdon auttaa ihmisiä lähellä ja erityisesti kaukana. Pienikin apu on suunta parempaan. Kaikki ei oo saanu elämään niin hyviä edellytyksiä, mitä suurin osa teollistuneessa maailmassa elävä yksilö. Jos meillä on oikeus, tai pikemminkin velvollisuus oppia lukemaan, niin miksei sitten kaikilla. Asia ei kuitenkaan ole niin yksioikoinen ja pitänee myös ajatella maapallon parasta. Siksipä ei ole kaikkein viisainta yhden ihmisen käydä niin useassa paikassa kuin suinkin mahdollista. Mun mielestä olis hienoa, jos huonoissa oloissa elävätkin olis onnellisia. Ei välttämättä onnellisia siitä, missä elää vaan siitä mitä tekee ja että ylipäänsä on olemassa. Maailma ois huiman paljon parempi paikka elää jos mahdollisimman moni hymyilis. Mikset sitten sinä? Jokainen osaa hymyillä, joten käyttäkää mahdollisuus hyödyks ja hymyilkää niin paljon kun suinkin pystytte. Mutta tekohymyä on maailmassa kuitenkin liikaa.

   Aito on aina parempi.

Kynnet kuntoon

Tamronin valovoimassa ei kyllä kehumista ole, mutta tämä kuva olkoon tarpeeksi hyvä tähän väliin.

Mä en tiedä koska varsinaisesti innostuin kynsienlaitosta. Useempi vuos takaperin kuitenkin. Tykkään näpertää pientä ja kynsien laitossa sitä saakin hyödynnettyä. On myös mielenkiintosta, kuinka samanlaisia ja kuitenkin samalla niin erilaisia voi saada kun tekee kerralla kymmenen samanlaista lakkausta, vaikka jokainen on kuitenkin oma yksilönsä. Kuitenkin kohtuullisen harvoin sitä jaksaa vääntää mitään erikoista. Yleensä se on lähinnä yksvärinen simppeli lakkaus, joka mun kynsiltä löytyy. Mutta tänään viimesenä lomapäivänä innostuin taas lakkailemaan ja sain jopa itseäni jonkin verran miellyttävät kynnet aikaiseksi. Viime kertahan oli joskus heinäkuun alussa, että siitä taitaa olla tovin verran aikaa. Ja tärkeä asia, mitä oon oppinu on, että pieni virhe ei haittaa, varsinkaan jos takana on iso työprosessi. Sitä oppii sietämään pieniä virheitä paljon paremmin, mutta ei kuitenkaan niin, että mitkään virheet eivät enää haittaisi.

Rakastan pitkiä kynsiä. Semmosia sopivan pitkiä, ei liian pitkiä, sillä ne näyttä luonnottomilta. Mutta ainakin sillon, ku omat kynnet alkaa lohkeilemaan ja liuskottumaan, saa ne taas tuomiot lyhyemmiksi. Lisäksi oon huomannu, että sillon ku on lakkaukset kynsien päällä, niin kynnet kestää pitkinä pidemmän aikaa, joka on kylläkin ihan luonnollista, sillä silloin on suojaava kerros lakkaa päällä. Pitkien kynsien kasvamista ootellessa, voin katella kovalevyltä kaikkia kynsikuvia, millasia lakkauksia oon joskus saanut aikaseks. Mutta tässä alla nytten neljä erilaista, mitkä sain nopiaan esille. Haha, älkää ees kysykö mikä on mun lempi konad-kuvio. Sen voi aika hyvin päätellä. Ja kyllä, mulla on muitakin laattoja (yhteensä jopa 8), mutta loppujen lopuks ne on aina ne samat kuviot, mitkä kynsiltä löytyy.




Saa kommentoida, että haluatteko, että jatkossa olisi enemmänkin kynsijuttuja täällä päin? Toki niitä on väistämättä tulossa, mutta enemmänkö?

Mistä kenkä puristaa?

Blogimaailma on menny ihan älyttömäks. Julkisuus, ilmaistuotteet ja lukijat on se juttu, mitä valitettavan suuri osa bloggaajista kaipaa. Aina on valitettavaa jostakin asiasta. Millon kerrot jostakin asiasta liikaa tai liian vähän. Aina keksitään jotain, mistä valittaa. Blogien tarjonta on kuitenkin niin suurta, että jos jossakin blogissa jokin asia häiritsee ylitsepääsemättömän paljon voi rauhassa siirtyä seuraavaan blogiin, joka mahdollisesti miellyttää enemmän. Ainii, blogissa ei sais kertoa itsestä, sillä se nyt on vaan itserakasta. Kenestä sitä blogia pitäisi sitten kirjottaa? Ainii, se on tekopyhää kertoa, mitkä asiat piristävät ja tekevät iloiseksi.

Koska haluan olla tekopyhä, kerron, että tällä viikolla oon nauttinu syksystä. Lisäksi aamuiset hesarin lukuhetket on piristäneet. Hesaria ei vähään aikaan tilattu meille ja nytten, kun se pitkästä aikaa tulee aamukahvi hesarin kanssa on mieltä lämmittävä ajatus. Lomasta oon nauttinu täysin siemauksin. En ymmärrä, kuinka paljon loma on voinut mieltä kohottaa ja ennen kaikkea nyt taas tuntuu, että jaksan jouluun asti painaa töitä kouluhommien parissa.

+ Tänä aamuna oli maahan satanut ohut kerros lunta. Mun sanavarasto ei riitä kuvaamaan sitä kauheuden hetkeä. Ei vielä lunta, jookosta?

10 syytä miksi lehtipuhallin ei oo okei

I On jo olemassa keksintö, jolla on mahdollista kerätä lehdet kasaan, jotta ne saa helpommin kerättyä. Tuo hieno keksintö on saanut suomen kielessä nimekseen harava. 

II Melu. Maailmassa on jo ihan tarpeeksi turhaa mökää, miksi jollakin noin turhalla vempaimella pitäsi lisätä melusaasteen määrää.
III Luonnon lakihan on se, että heikoimmat ei pärjää. Sama pätee myös nurmikossa. Ja haravoidessa nurmikko harvenee ja voi näin paremmin.

IV Esimerkiksi joissakin kaupungeissa lehtipuhaltimien käyttö on kielletty, ellei ilmaan nousevaa pölyä ole mahdollista sitoa maahan esimerkiksi kastelemisen avulla.

V Lehtipuhaltimet toimii bensiinillä, joka on, kuten kaikki varmaankin tietää, fossiilinen polttoaine. Miksi vähissä olevaa öljyä pitäisi tuhlata noin turhaan toimeen? Se kun on piakkoin jo loppumassa, olisi tärkeämpää säästää sitä johonkin paljon tähdellisempään tarkoitukseen.
VI Lehtipuhaltimen käyttö on kallimpaa. Pitää ostaa itse puhallin ja bensat siihen, mutta sen lisäksi myös harava on tarpeellinen.

VII  Haravointi on hyvää hyötyliikuntaa, jota ei saa yhtään niin paljoa lehtipuhaltimen kanssa jököttäessä.

VIII Haba kasvaa haravoidessa.

IX Haravoinnin pienempi meluhaitta säästää napureiden mielenrauhaa.

X Onhan se nyt ihan kiva kuulla omat ajatukset. Niin lehtipuhaltimen käyttäjän kuin naapurienkin.

Älkää edes kysykö ärsyttääkö mua lehtipuhaltimien käyttö. 

Yllä mainitut faktat eivät perustu tieteellisiin tutkimuksiin.

Lalalaa

Maanantaina mä näin Annan Helsingissä. Oli mukava nähä ja toivottavasti nähhään jatkossaki. Tänään innostuin taas kirjottelemaan postcrossing-kortteja. Vielä pitäs hommaa postimerkkejä, joita ei tietenkään ollu tarpeeks. Huomenna mä voisin siivota mun huoneen. Onhan tää kodikas sotkusena. Oon taas miettiny liikaa kaikkee. Mutta oon onnellinen, ku ei tarvi stressaa koulusta. Loma on sitä jotain. Ainii koulutehtävät odottaa mua, mutta odottakoon. Myöhemmin sitten on niiden aika.

Taas postaan puhelimella. Tuo tietokone ei oikee tykkää leikkii samaa leikkii mun kanssa. Pöh.

Ps. Iso kiitos Annalle noista kuvista!

Tällä viikolla opittua

Tetissä voi olla myös hauskaa. Ala-astelaiset on pieniä. Ei kannata syksyllä kulkee kengissä, joissa on reikä pohjassa. Kolmosluokkalaisten poikien jutut on aika facepalm.
On outoa, kun ykkösluokkalaiset tytöt roikkuu hihoista.
Virkkaaminen koukulla onnistuu monella tavalla.
Musta ei tule isona opettajaa.
Kävelyllä mieli virkenee.
Ruska on kaunista.
Juha Tapion uus levy ei oo huono.
Hymy piristää päivää.
Pelkkä ajatus lomasta piristää.

Hymy, jonka annat, palaa aina luoksesi

Saanko olla katkera, että mun alahampaat on noin vinot? Kukaan hammaslääkäri ei oo koskaan maininnu niiden suoristamisesta mitään...

Nyt. Tällä hetkellä. Juurikin nyt. Mä oon onnellinen. Eilen en ollu. Eilen itkin silmät turvoksissa. Eilen maailma näytti huonoja puolia. Tänään asiat on toisin.

Kirjotan postausta kynttilän valossa. Tietokoneen ja mun rentouttava ja romanttinen lauantai-ilta. Tulin tunti sitten kävelyltä. Kaverin kanssa käytiin vähän haukkaamassa raitista iltaa ja mikä tärkeintä, juteltiin. Viikolla sain sairaalasta kirjeen, en joudu mun jalassa olevan luupoikkeaman kanssa jatkotutkimuksiin. Tätä tietoa on odotettu. Oon onnellinen, että sain päätöksen tuolle asialle. Ikään kuin pisteen lauseen loppuun. Oon saanu tänään myös siivottua ja tehtyä ruokaa. Äiti ja iskäkin tulee tänään kotiin neljän päivän ulkomaan matkan jälkeen. Ollaan veljen kanssa otettu lungisti nää päivät. Nukuttu ja oltu tekemättä mitään, fiilis on ollu hyvä. Tällä hetkellä oikeestaan todella moni asia on hyvin. Voin hymyillä rauhassa. On silti asioita, jotka ei ole hyvin. Mutta niihin en halua keskittyä nyt. Haluan tästä hetkestä hyvän.

Paitsi voisko mun polvi parantua ja olla normaali sekä kivuton. Hartain pyyntöni on nyt esitetty. Kiitos.

On se hienoo

.
Nykyään jokaisen uskottavan henkilön on oltava osallisena kaikissa sosiaalisissa medioissa. Tai edes monessa. Sä et vaan pysy ajantasalla jos et oo jokasessa paikassa osallisena. On Twitter, instagram, Facebook, blogger, tumblr, YouTube ja monta muuta. Lisäks whatsapp, kik ja onhan tekstiviestitki vielä hengissä. Tietenkin puhelimella pitää voida soittaa ja skypekin lisäks. Ei kuitenkaan sovi unohtaa sähköposteja, kirjeitä, kortteja ja savumerkkejä. Mutta onko kaikki toi tarpeellista tai ennemminki välttämätöntä. Haittaako jos ei nykypäivänä ole tavoitettavissa? No kyllä haittaa. Miten kukaan jaksaa tollasta? Koska tulee raja vastaan? Kuvat otettu kuviksessa peura ja katunäkymä kotiin lampsiessa. Ens viikolla vihdoin tet. Jeah. Mutta nyt nukkumaa ja vähän äkkiä, Helena. Tänään lupaan olla välittämättä ja valittamatta väsymyksestä, koska vapaaehtosesti oon vielä hereillä.

+ vai -

Mulla on ikävä kesää. Ikävä niitä hetkiä ku naureskeli neljältä aamulla sille, että kattoo auringonnousua. Ikävä sitä kuinka kik-keskustelujen parissa kulu tunteja. Ikävä tinychat-keskusteluja. Ikävä lämpöä. Ikävä jalkapalloa. Mutta kuitenkaan mä en haluis noita hetkiä nyt tähän. Oon onnellinen, koska saa käyttää neuleita. Oon onnellinen, koska en läkähdy kuumuuteen. Oon onnellinen, että elämässä on rytmiä ja sosiaalisuutta. Oon onnellinen, että en oo enää futiskuvioiden kiemuroissa ja päätin lopettaa futiksen. Yllämainituilla asioilla on kuitenkin huonot puolet, mutta ne voi jättää taka-alalle ja keskittyä positiivisiin asioihin.

Nautin parhaillaan syksystä ja salaa odotan talveakin pikkusen, mutta mua pelottaa silti tulevaisuus. Nyt vasta alkaa tajuumaan, kuinka pian tulee aika tehdä päätöksiä lukiota ajatellen. Päätöksiä, joilla on merkitystä. Tyytyäkkö tuttuun ja turvalliseen vai suunnatakko kohti tuntematonta? Asioilla on niin monta erilaista näkökantaa, ettei tosikaan. Ja mitä tahansa valitsenkaan, niin jaksanko mä? Bussilla joka päivä tunti kouluun, onko se sitä mä tahon vartin kävelymatkan sijasta? Ja onko sinne maailmalle niin kova kiire, ettenkö malttais kolmea vuotta odottaa? Yksi suuri kriteeri on, että tahdon uusia kavereita. Mutta saanko niitä silti? Uskallanko olla oma itseni?


Kumpa joku tulis ja kertois vastauksen kaikkiin kysymyksiin.

Hupparin uusi elämä

Alotin aamulla siivoomaan vaatekaappia. Homma jatku kunnes vastaan osu huppari varustettuna supermiehen logolla. Kyseisen hupparin tarina alko viime syksynä Barceloonassa. Turistikrääsämyymälässä myyjä tuon paino ja mun ei ollu tarkotus edes ostaa sitä. Mutta parin mutkan kautta siitä sitte maksoin kymmenen euroa. Ekassa pesussa se sitten pieneni ihan käsittämättömän paljon ja sen jälkeen en sitä pahemmin oo käyttäny. Poiskaan en oo raaskinu heittää. Pidemmän aikaa oon pyöritelly mielessä, että josko tekisin siitä kassin. Tänään sitte ryhdyin tuumasta toimeen.

Aluksi oli tarkotus, että kuvaan homman vaihe vaiheelta. Mutta suunnitelman uupuessa lopputulokseen päädyttiin vasta monen mutkan kautta. Jossain vaiheessa välilä kuvien ottaminenkin unohtui. Hihnoihin on hyödynnetty hihoista suikaleet ja edessä ollut tasku päätyi keskivaiheilla ratkojan uhriksi.

Mutta jos sua yhtään kiinnostaa antaa omalle vanhalle hupparilles uusi elämä kassin muodossa nii suosittelen toteuttamaan. Vinkkejä voi tulla kyselemään jos siltä tuntuu, mutta varsinaisia ohjeita en kykene kirjoittamaan. Mutta tuo kassi soveltuu hyvin esimerkiks kirjojen kantamiseen tai muuhun hieman painavampaan, koska on sen verran paksummasta kankaasta tehty.

Postaus tiivistettynä: mä tykkään mun uudesta kassista!

Tunnen itseni angstiseksi teiniksi

Oon viettäny kaks päivää "tänään en valita mistään" -methodilla. Suosittelen muillekkin se on oiva keino nostattaa mielialaa. Mutta tänään tuli raja vastaan. On yks asia, joka ärsyttää ja suuresti. Huomenna ois nimittäin ranskan koe. Mä en osaa mitään. Ihan oikeesti, en mitään. Mä voisin käyttää tänkin ajan paremmin lukemalla sitä ranskaa, mutta mua ei yksinkertasesti kiinnosta. Tipuin jo viime vuonna kärryiltä. Viimesen illan pänttäämisen avulla seuraavan päivän kokeesta tulee ehkä kohtalainen numero, mutta asiat ei painu yhtään sen kauemmaks aikaa mieleen. Enkä mä osais tositilanteessa kertoa ranskaksi kuin oman nimeni ja ikäni. Ja sen, että jumaloin patonkia. Emmä ny sitä oikeesti jumaloi, mutta sen verran osaan sanoa. Mua ärsyttää se, että ranska on mulle kuin hepreaa. Mä haluisin osata sen. Mutta mulle ainakin se on niin haastava kieli, että ei puhettakaan, että mulla löytyis motivaatiota sen opiskelemiseen täpöllä. Ehkä lukiossa mä annan sille yhden kurssin mittaisen mahdollisuuden. En tiiä. Eikä kiinnosta. Tai ehkä vähän, ihan vähän.

Maailma ei oo mitään ilman naista

Tässä oon mä. Tässä on Helena viistoista vee. Tässä kuvassa ei ole meikkiä eikä myöskään Photoshopin päivävoidetta.

En ymmärrä miks nykyään pitäis koko ajan kulkee meikit naamalla ja aina pitäs näyttää täydelliseltä. Siltä musta ainaki tuntuu. Joo, kyllä mäki meikkiä käytän melkeen jokainen koulupäivä, mutta miksi. Yritetäänkö meikillä vaan tehdä vaikutus muihin? Mutta onko sillä oikeesti muka jotain väliä, millanen naama jollain on? Miksi ilman meikkiä kulkemista vieroksutaan?

Iho ei tykkää, ainakaan mulla, mistään paksuista meikkivoiteista ja menee sitä huonommaks, mitä enemmän niitä käyttää. Ja sitten niitä pitääkin alkaa käyttää enemmän, ettei epätasasuudet erottuis niin hyvin ja sitten onki kauniissa oravanpyörässä.

Tai miksi pitää käyttää tekoripsiä? Mainoksissa mainostetaan aina vain parempia ripsivärejä, joissa on vaikka mitä ominaisuuksia, milloin väri kestää vuoden kerrallaan ja milloin ripset tulee niin pitkiksi, että ne alkaa hipoa kattoa. Miksi tää yhteiskunta on menny sellaseks, että ihminen stressaa ripsiensä pituudesta ja väristä, vaikka ois paljon tärkeämpiäki asioita.

Onhan se toki kiva näyttää kauniilta. Mutta tarvitaanko meikkiä näyttääkseen kauniilta? Vai tuleeko kauneus kliseisesti sisältä päin?

Oon maannu lattialla. miettinyt miten täällä selvitään

Mä oon pettyny itteeni, koska en saa tähän mitään tekstiä aikaseks. Mä oon pettyny itteeni, koska en saa mitään aikaseks. Mä oon pettyny itteeni, koska mä oon mä.

Laula ihmisille ilosta, laula surusta, laula väreistä maailman

Syön hubbabubbaa, vaikka mä en edes pidä siitä. Lakkaan kynnet värillä, josta en pidä. Teen läksyjä, joista en edes pidä. Mutta silti noi kolme asiaa muodostaa asian, josta pidän.

Se hetki. Se hetki oli hieno. Rauhallinen ja tyyni. Hetken aikaa pystyin uppoutumaan täysin siihen mitä tein. Ei ollu kiire mihinkään. Mutta sitten tajusin, että aika käy ja on pakko mennä syömään ja sieltä kuvikseen ja sitte takasin kotiin ja sit vähän erinäisiä askareita ja lopuksi nukkumaan. Siitä sitten jatku taas kiire. Tai ei edes kiire, mutta alitajuntaisesti saan sen omissa silmissä näyttämään kiireltä.

Rakastan tätä elämää. Vaikka aina se ei näytäkkään parhaimpia puoliaan.

Mä pelkään, mut en oo peloissani

Mua pelottaa eri asiat. Eri asiat pelottaa eri lailla. Pelkään, että menetän tärkeitä ja läheisiä ihmisiä, tai että niille sattuu jotain. Mä pelkään kynnen katkeemista kipeesti juuresta. Mä pelkään, että se sattuu. Mä pelkään myös, että joudun polvileikkaukseen. Mä pelkään yhteishaun lähenemistä. Mä pelkään tiettyinä hetkinä kotia. Silloin kun on ilta, oon yksin kotona ja on pimeetä. Mä pelkään, että jään yksin. Mä pelkään likasia hiuksia ja liian pitkiä kynsiä. Mä pelkään likaa. Mä pelkään pinnallisia asioita. Mä pelkään, mutta en kaikkea.

Eliminoidakseni omat likaset hiukset meen nytten suihkuun ja sen jälkeen kuppi teetä ja hyvä kirja kuulostaa suorastaan loistoajatukselta. Lukuunottamatta tietenkään aikasin nukkumaan menemistä, sillä huomenna mä en tahdo olla koulussa kuin nukkuneen rukous.

Seli seli

Miksi...

naapurit tulee möykkäämään ja häiritsemään valokuvaussessiota ulkona juuri sillon ku olis täydellinen valo kuvata?

juuri silloin viikosta tulee tylsä, ankea ja alakuloinen, kun siihen sunnuntai-iltana suhtautuu positiivisesti?

iltasin ei malta millään mennä ajoissa nukkumaan, vaikka tietää seuraavan päivän väsymyksen olevan hillitön?

en osaa lukea kokeisiin aikaisemmin, kuin viimeisenä iltana?

yhteishaun alkuun on enää _vain_ 164 päivää?

huoneen siisteys karkaa aina käsistä ja vaihtuu sotkuisuudeksi?

tämän postauksen kuvana on sieni?

Kyllä

Puhelimen Blogger on kerrassaan mielenkiintoinen. Ainaki tähän aikaan yöstä. Oikeesti mun pitäis olla jo nukkumassa. Ei siks, että isi ja äiti käskis vaan siks, että jaksaisin hengata huomenna koulussa. Siks, että ite ajattelen sen olevan itelleni hyödyks. Oon alkanu edistymää, koska oon ite huomannu moisen asian, siis miksi mennä aikasemmin nukkumaa. Yleensä se venyy ainaki puoleen yöhön ja sitte koomailenkin aina seuraavan päivän koulussa. Väsymyksestä johtuen en jaksa tehä mitää. Tai jaksan, mut en kuitenkaan. Ainii. Mun polvi naksuu epämiellyttävästi päivästä toiseen. Välillä edestä välillä takaa. En enää jaksa. Senkö pitäis kuntoutua. Ai missä ajassa. Välillä kuitenki unohdan kumpis polvi olikaan kipee, sillä 'tervekin' polvi naksuu ja poksuu, mut ei missää nimes nii pahasti. Ne on nää yliliikkuvat nivelet.

Stressaan turhista asioista turhaan. Oon niin säälittävä, et mua alkaa itteeniki itkettää. Kyyneleet on kuitenki jemmattu kovan kuoren alle ja ne ei sieltä pois tule. Mut silti välillä saan olla ylpee itestäni. Se on mahtavaa. :)

Mahtavaa. Huomenna on lauantai. Pusuja. :*