Ohikiitävää, ikävä ja riemu, joka hetken värähtää

Blogi. En oikein tiiä mitä ajatella. Päivät on kiitäny ohi melkosella vauhdilla ja blogi ei ole mahtunut mukaan edes ajatuksen vertaa. Tai on. Oon miettinyt, että pillit pussiin, tää oli tässä. Mulla ei ole halua jatkaa.

Mutta.


Aloin lueskella muita blogeja. Ihastuin. Muistin minkä takia oon sillon joskus ollut haltioitunut blogimaailmasta. Nimittäin aina ei tartte tarttua siihen asiaan, joka on huonosti. Voi keskittyä ennemminkin siihen hyvään. Elämästä voi näyttää vaan sen niin kutsutun hyvän puolen muille. Se mua kiehtoo. Tai ennemminkin se, miten oman elämän saa näyttämään hyvältä. Mutta sitte rivien väliin ja kuvien tunnelmaan pystyy piilottamaan osan huonosta puolesta, jotta liika kiiltokuvamaisuus jää pois.

 Blogi on myös hyvä väylä jakaa iloa muille. Sulle, sulle ja sulle. En usko, että kukaan ymmärtää mua. Mutta sen tiiän, että blogimaailmaa en vieläkään pysty jättämään omalta osaltani taakse. Toisten onni, toisten epäonni.

Ps. Kattokaa kuvan ihmistä suoraan silmiin ja pysähtykää. Miettikää elämäänne. Niin mäkin teen. Ja olisin ilonen, jos tekin malttaisitte käyttää rajallista aikaanne siihen.

Tunnista päivän, viikon ja kuukauden kautta vuoteen

Tää aika vaan katoaa. Valuu sormien välistä pois. Mä en saa mitään aikaseks. Tuntuu, että mä vaan jumitan. Ei. Mä oikeesti jumitan. Mun elämään kuuluu tällä hetkellä vaan koulu. Mutta kuitenkaan kotona en koske tikullakaan koulujuttuihin. Mun illat vaa lipuu ohi. Oon just saamassa kiinni. Mutta hups, onkin jo seuraava aamu ja täytyy raahautua kouluun. Koulussa melkeinpä lasken minuutteja päivän loppumiseen. Oon oravanpyörässä. Haluan pois sieltä. Karkuun. En halua enää palata takaisin samaan paikkaan. Mutta miten mä pääsen pois sieltä.

Ajattelin tänään, että nyt meen kyllä aikasin nukkumaan, nyt väsyttää. Kunnes havahduin, että oon viikonloppuna saanu nukkua kunnolla, ei mua voi väsyttää. Se on tää pimeys. Sen on pakko olla. Mutta mä en halua myöntää sitä. Haluun taistella vastaan. Haluun olla vahva. Mutta eikö se ole vahvuutta myöntää heikkoutensa?

Kaikki oli hyvin. Noin niinkun päällisin puolin. Näin maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi. Mutta sitten maailma päätti taas tehdä vähän kiusaa. Nyt graniitin harmaiden lasien läpi näkyy kaikki negatiivinen. Positiivisuudesta ei ole jäljellä häivähdystäkään.

Älkää huoliko. Kyllä mä tiedän. Elämä on.

Huli hali huli turpaan tuli

Halloween tuli, oli ja meni.
Ja perjantaina tapahtu paljon.
Poljin kaatosateessa kouluun.
Vietin kuus tylsää tuntia koulussa.
Sain positiivisen merkinnän ekaa kertaa ruotsin tunnilta.
Kiirehdin koulun jälkeen kodin kautta bussipysäkille.
Vietin aikaa kolmen rakkaan kaverin ystävän kanssa ja nauroin paljon.
Sain mustan silmän, meikattuna.
Odotin vartin myöhässä olevaa bussia kylmissäni pysäkillä.
Hämmästyin bussikuskin ystävällisyydestä.
Unohdin lompakon bussiin ja riensin hakemaan sitä bussien varikolta.
Vietin mukavan päivän.
Aloin miettimään asioita toisenlaisesta näkökulmasta.
Tajusin, kuinka rakkaita kaverit ystävät on.

 Tän postauksen kirjotettua tajusin jotain. Nimittäin nyt ei puhuta kavereista. Nyt puhutaan ystävistä. ♥