Ohikiitävää, ikävä ja riemu, joka hetken värähtää

Blogi. En oikein tiiä mitä ajatella. Päivät on kiitäny ohi melkosella vauhdilla ja blogi ei ole mahtunut mukaan edes ajatuksen vertaa. Tai on. Oon miettinyt, että pillit pussiin, tää oli tässä. Mulla ei ole halua jatkaa.

Mutta.


Aloin lueskella muita blogeja. Ihastuin. Muistin minkä takia oon sillon joskus ollut haltioitunut blogimaailmasta. Nimittäin aina ei tartte tarttua siihen asiaan, joka on huonosti. Voi keskittyä ennemminkin siihen hyvään. Elämästä voi näyttää vaan sen niin kutsutun hyvän puolen muille. Se mua kiehtoo. Tai ennemminkin se, miten oman elämän saa näyttämään hyvältä. Mutta sitte rivien väliin ja kuvien tunnelmaan pystyy piilottamaan osan huonosta puolesta, jotta liika kiiltokuvamaisuus jää pois.

 Blogi on myös hyvä väylä jakaa iloa muille. Sulle, sulle ja sulle. En usko, että kukaan ymmärtää mua. Mutta sen tiiän, että blogimaailmaa en vieläkään pysty jättämään omalta osaltani taakse. Toisten onni, toisten epäonni.

Ps. Kattokaa kuvan ihmistä suoraan silmiin ja pysähtykää. Miettikää elämäänne. Niin mäkin teen. Ja olisin ilonen, jos tekin malttaisitte käyttää rajallista aikaanne siihen.