Aina ei voi onnistua. Virheistä oppii. Vai oppiiko? Ittelläni on taipumuksia perfektionismiin. Etenkin tietyissä asioissa. Ja eritoten neuroottiseen perfektionismiin, jossa tuntee, ettei ikinä tee tarpeeksi saavuttaakseen tavotteen (eli täydellisyyden) puhumattakaan epäonnistumisista. Ja siksi myöskään ei pysty nauttimaan onnistumisistaan, koska ei koe onnistuvansa tarpeeksi hyvin. Kaikkien pakollisten juttujen alottamista venyttää kauan ja työ ei tunnu olevan koskaan valmis, sillä aina voisi olla jotain parannettavaa, jotta työstä tulisi täydellinen. Perfektionismiin taipuvaisilla ihmisillä stressin syy on usein työn paljouden sijaan tekemätön työ. Vaikka kovasti tahdonkin päästää irti moisesta tavasta ajatella, on se helpommin sanottu, kuin tehty.
Mutta se mua ihmetyttää, minkä takia nykypäivänä perfektionismia pidetään ihailtavana asiana? Toki positiivinen perfektionismi parhaimmillaan on tosi hyvä juttu. Mutta perfektionismi pahimmillaan voi ajaa ihmisen masennukseen ja/tai syömishäiriöidenkin pariin.
On ihan okei epäonnistua tai olla saavuttamatta täydellisyyttä. Niin mä ainakin haluisin uskoa.
On aina hyvä idea lähteä hetken mielijohteesta uudella pyörällä kaverin luokse neljäntoista kilometrin päähän. Ja auringonlasku on aina upean näkönen.
