Luontokuvaaja

Mikä on luontokuvaamisen huippu? Istua tietokoneen ääressä ja sattumalta huomata, että ikkunan edessä olevassa luumupuussa kurre etsii syötävää. Kameraan zoom-putki ja muistikortti paikoilleen. Akku on melko finaalissa vähässä latauksessa, mutta silti kerkeää vähän räps, räps. Seuraavana hetkenä orava onkin jo teillä tietämättömillä.

Edit: Postaustahti on päätävä huimaava, mutta sillon on tehtävä, kun siltä tuntuu.
Editedit: Vanhat postaukset on taas täällä teknisten ongelmien jälkeenkin.

Suamen luanto

Nää kuvat on puolen vuoden takaa. Innostuin piirtelemään syntymäpäiväkortteja silloiseen sukulaisten syntymäpäivärysään, jossa vietettiin lyhyen ajan sisällä neljän eri ihmisen juhlia. Rakastan piirtämistä ja maalaamista, mutta jostain kummallisesta syystä teen sitä aivan liian harvoin. IHan harjoituksenkin kannalta voisin suttailla paperia vähän useammin, jotta taidot ei täysin pääsis ruostumaan. Sukulaisten ja ystävien pitäisi siis selvästikin juhlia merkkipäiviään enemmän, jotta saisin aikaiseksi ottaa kynän käteen. Muutenhan se ei oikein tunnu luonnistuvan.

Inspiroidun ajatuksesta Suomen luonto. Se on maailman mittakaavassa yllättävänkin karua ja tylsää. Hienoja värejä tai näyttäviä lajeja niin eläinten kuin kasvienkin puolella tuntuu olevan kovin vähän. Toisaalta ei näyttävyys ja krumeluuri tarkoita, että jokin olisi välttämättä hieno niin diipiltä kuin se kuulostaakin. Pitää mennä kauas nähdäkseen lähelle ja arvostaakseen sitä, mitä meillä täällä Suomessa on. Kliseistä, mutta niin totta niinkuin kliseillä yleensä onkin tapana. Jos totuuspohjaa ei olisi, ei ne myöskään olisi yltäneet kliseiksi.

Klisee klisee klisee vähän vielä toistoa lisää klisee klisee klisee.

Kurkistus todellisuuteen

Kaikki postauksen kuvat on touko-kesäkuulta eikä varsinaisesti liity tapaukseen.

Kaikki alkoi 4. joulukuuta 2014, kun selailin netissä epätoivoisena kouluun kyllästyneenä opiskelijana mahdollisuuksia päästä ulkomaille. Jossain vaiheessa nenän eteen lävähtikin tieto UWC:stä. (IB-tutkinto kansainvälisessä lukiossa jossakin 10 UWC:n koulussa). Sisuunnuin ja päätin, että se on mun juttu. Haen stipendiä ja katon miten käy.

Tammikuun vietin nenä kiinni näytössä kirjoittaessa hakemusta. Muistikuvat tuolta ajalta on hämärät. Kirjoitin paljon hakemusta, mutta myös fiiliksiä elämästä, tulevaisuudesta ja maailmasta. Tammikuun lopussa vein hakemuksen postiin ja se jos jokin oli hämmentävää. Yhtäkkiä koko se ajatus- ja kirjoitustyö oli pieni paperinippu ja päätökset muiden käsissä. Alkoi armoton odotus haastattelukutusun postilaatikkoon kolahtamisesta.

Odotus kannatti ja haastattelukutsu saapui. Ilo oli katossa hetken ja sitten siirtyi tunnetilaa jännitykseen. Haastatteluihin ei voinut valmistautua varsinaisesti mitenkään, joten ei ollut mitään, johon keskittää ajatukset. Joskus silloin kävin hakemassa elämäni ensimmäisen salikortin koulun kautta saadusta diilistä 2 jaksoa (n. 4kk) maksoi 20 euroa. Ajattelin, ettei ole mitään hävittävää.

Yhtäkkiä huomasin ravaavani salilla, tai pikemminkin spinningissä, keski-ikäisten ihmisten kanssa lähestulkoon kilpaa. Pimeät talvi-illat kului mukavasti hikisissä merkeissä urheillessa. Jalkapallon aiheuttamat traumat liikunnasta oli heitetty nurkkaan ja tilalle oli tullut "pakko päästä just nyt" -fiilis.

Pitkän ja hartaan odotuksen jälkeen koitti haastattelupäivä Helsingissä. Tuolta päivältä mielessä on tilannekuvia, mutta pakko myöntää, että kokonaiskuva tapahtumista on melko hatara. Kokemus oli mahtava ja sen kruunasi yli varojen kahvittelu Ekbergillä Bulevardilla kolmen muun jännittäjän kanssa. Oli kaksi haastattelua sekä ryhmäosuus. Oli mielenkiintoisia ihmisiä ja mielenkiintoisia keskusteluja.

Seuraavana päivänä oli lupa soittaa toimistolle tuloksien perässä. Kun pitkä litannia puhetta valintojen vaikeudesta alkoi tajusin, että ei napannut. Se ei sittenkään ollut mun juttu. Siinä vaiheessa olo oli, että okei moikka. Päälimmäinen fiilis oli, että näinhän tän kuuluikin mennä. Olin monta kuukautta hypettänyt asiaa ja miettinyt mahdollisuuksia. Ei oikeasti varmaan ollut päivääkään, jolloin en olisi miettinyt edes yhtä asiaa UWC:stä.

Tällä tekstillä haluaisin rohkaista ihmisiä hakemaan UWC:hen, sillä onhan se mahtava koulusysteemi höystettynä kansainvälisyydellä. Tietoisuus koko mahdollisuutta on Suomessa todella pientä. Toisaalta haluan kannustaa yrittämään, sillä "yrittänyttä ei laiteta", vaikka se onkin yksi kuluneimmista sanonnoista.

Asia, joka koko hakuprosessissa häiritsi, oli, etten mistään löytänyt "pettyjien" kokemuksia. Luin blogeja ympäri maailmaa kirjoittelevilta stipendiaateilta, mutta ainuttakaan tarinaa en löytänyt sellaiselta, joka haki, mutta ei stipendiä saanut. Toisaalta (kliseitä vähän lisää) jälkeen päin kyllä myönnän, että koko hakuprosessi ja pettyminen on ollut sellainen tapahtumasarja, josta vain oli päästävä yksin läpi, jotta pääsen asian yli. Mutta silti haluan jakaa oman tarinani ja toivon jonkun saavan siitä voimaa hakuprosessiin tai edes elämään yleensä.

Vaikka UWC ei tehnytkään unelmistani totta, opin kolme erittäin tärkeää asiaa:
1) Unelmien eteen pitää tehdä töitä ja ulkomaat kyllä kutsuvat mua joskus lukion jälkeen.
2) Pettymykset kuuluvat asiaan.
3) Elämä ihan oikeasti jatkuu!

Jotta tarina spinningistä ei jäisi epäloogiseksi sivuhuomioksi palaan siihen vielä hetkeksi. Jos asiaa haluaa diipimmältä kannalta miettiä, on spinning ja saliharrastus yksi iso suuri plussa, jonka UWC toi piristämään päiviä. Olen innostunut ja syöksynyt mukaan ryhmäliikuntatunneille (vaikka ensimmäiset meni miten meni pelosta kankeana). Aluksi menin sinne spinning-tunneille yksinkertaisesti siitä syystä, että se oli ainut asia, josta tiesin, mitä tehdä.

Sali oli kauhujen keskittymä, koska mulla ei luonnollisesti ollut hajuakaan, että mitä missä milloin hä mitä täällä tehdään ja ennen kaikkea miten. Sittemmin olen saanut kaksi saliohjelmaa ja treenaan nykyään nelisen kertaa viikossa ja ennen kaikkea nautin liikunnasta. Tästä aiheesta todennäköisesti tullaan vääntämään juttua vielä tulevaisuudessakin, onhan liikunta nyt osa mun _jokapäiväistä_ elämää.

Mutta mitä on tapahtunut hakuprosessin ja nykyhetken välissä? Ja mitä kuuluu operaatiolle kansainvälisyys?

Kesän työskentelin tehtaassa todeten, että se ei ehkä kuitenkaan ole mun tulevaisuus. Kansainvälisyys on myös osa mun elämää Maailmanvaihdon tukihenkilötoiminnan myötä. Koulussa kakkosvuosi painaa menemään ja wanhojen tanssit lähestyy kovaa vauhtia. Asiat on parhaillaan hyvällä mallilla ja elämä leppoisan mukavaa omassa kuplassa (silmätulehduksesta huolimatta). Tulevaisuuden suunnitelmat on vielä kovin auki, kuten ovet maailmallekin. Varmaa on se, että maailmaa haluan nähdä livenä, enkä vain näytöltä.

Valokuvaustaidot hallussa

Viime aikoina kaikki mun ottamat kuvat on näyttänyt enemmän tai vähemmän alla olevilta näpsäsyiltä. Snapchatin uusi ominaisuus on vienyt mukanansa. Naaman lihakset on ainakin vetreinä, kun säännöllisesti harrastaa naamajumppaa. Tästä kuukauden kuvasaldosta sisuuntuneena voisin ryhdistäytyä.

ennen koeviikkoa oli tuskaista | koeviikolla silmät oli pullahtaa päästä | koeviikon lopussa olemus vasta olikin repsahtanut

Kaikki hyvähän alkaa aina siitä, että oli tylsää | vessa on kerrassaan toimiva valokuvausstudio | Midnight Run 2015 \o/

Ruudun takana huutelee yks silmätulehduspotilas. Lääkärin määrämät silmätipat on nyt viimeisinä lomapäivinä ainoat, jotka rytmittää päiviä edes jotenkin. Viikon antibiottisilmätippakuuri on vasta aluillaan, mutta oon pää pyörällä kellon kyttäämisestä. Tippoja pitäisi tähdätä silmiin noin kolmen tunnin välein, joka ei oo mulle helppoa. Ihan vain siitä syystä, että mulla on taipumus syventyä todenteolla siihen mitä teen. Kellon kyttääminen ei oikein auta asiaa.

Oli mulla muutakin asiaa, kuin silmätipat. Haluaisin ravottaa vähän omaa persoonaani ja syitä, miksi blogi joutui pakkolomalle. Yksinkertaisesti tuli muuta ajateltavaa ja kirjoitettavaa, mutta haluaisin raapaista pintaa syvemmälle, mutta se vaatinee uuden postauksen.

Olisin myös iloinen, mikäli täällä blogissa liikkuu joku muukin kuin minä, että hihkaisisitte edes jotain. Hallitsen monologin ilman kuuntelijoita hyvin ja se ei ole ongelma, mutta haluaisin mielelläni kuulla, että onko yleisöä yhtään ketään.

Päk in tö pisnes

Täällä sitä ollaan taas.

Mulla on viime aikoina ollut kolme ongelmaa:
1) En osaa kirjoittaa ajatuksiani sanoiksi.
2) En osaa ottaa hienoja kuvia. (Puhelimella siis, koska ihan niinku mä jotain kameraa kaivaisin esiin joskus oikeesti...)
3) En osaa käyttää tietokonetta Safaria ja Netflixiä enempää.

Ja loogisen päättelykykyni avulla tulin sellaiseen lopputulokseen, että ehkä tämän blogin avulla voisin olla taas kolme ongelmaa murheettomampi. Avautumalla kerran puolessa vuodessa tänne koulustressistä. No mutta eikös se ollut, että yrittänyttä ei laiteta...

Tosta valokuvaamisesta voisin ihan vain sen sanoa, että yllä olevat kuvat on loistava merkki valokuvaustaidon syvästä ikijäästä. Tänään lompsiessani bussipysäkille kääntelin päätäni pöllön tavoin ja yritin epätoivoisesti pälyillä, ettei kukaan vaan vahingossakaan näe mua ottamassa niitä ainaisia syksykuvia. Hei c'moon syksy onhan joka vuosi, ei sitä aina tartteis valokuvata. Silti oli nyt kuitenkin hieno syysaurinko ja -puusto saatava edes parin otoksen verran mun sähköiseen muistiin eli puhelimeeni. MUTTA. Ylemmästä kuvasta ehkä suurennuslasin kanssa näkee suojatien, jonka kohdalla on bussipysäkki. Siellä oli  mummo mustissa vaatteissa odottamassa kyytiään.

Ja niinku mä luulin, että olin yksin... Mutta se mummo näki.


Ps. Mitä tää on. Oon näemmä niin peloissani paluusta blogin äärelle, että iho on kananlihalla. Ei hyvä. Ei yhtään hyvä.
Pss. Vanhat postaukset tulee takaisin, jos tulee. Kuvien kanssa legendaarisia teknisiä ongelmia.