Äh

Mistään ei tuu mitään. Kaikki jää puolitiehen. Ajatukset tiukassa umpisolmussa. Huomenna on maanantai. Onko pakko?

Taas on useampi hetki vierähtänyt

Viikonloppu on kohta taas ohi. Valitettavasti. Odotin innolla tiistaista asti viikonloppua ja silti se lipui sormien välistä. Kellon viisarit juoksivat eteenpäin ja olin kykenemätön aikaansaamaan mitään. Eilinen kului karavaanimessuilla Turussa. Oli pienimuotoinen virheliike lähteä mukaan. Eikä edes niin pieni. Tänään en oo tehny mitään. En mitään. Surullista. Kello on kohta vasta kuus vaikka pimeys ulkona antaa olettaa, kellon huitelevan yhdeksän tienoilla.

Huomenna pitäis taas reippaana lähteä kouluun. Ja niin myös tiistaina, keskiviikkona, torstaina kuin perjantainakin. Teen asioista liian isoja juttuja. Tiedostamatta stressaan jo pelkästään kouluun menemisestä. Kuvittelen sinisilmäisesti, että voisin elää täydellistä elämää. Vaikka tiedän hyvin, ettei se ole mahdollista. Nautin pienistä asioista, mutta jälkeen päin ajattelen, miksen nauttinu enempää. Mikään ei oo tarpeeks. Mikään ei oo riittävästi. Mutta miks? Miksen vaan voi olla tyytyväinen siihen millasta mun elämä nyt on. Ei siinäkään mitään valittamista ole.

Kuten oon ite todennu haluun elää samaan tahtiin Jukka Pojan biisien kanssa. En kuunnellen Jukka Pojan tuotantoa. Haluun elää rennosti, mutta pirteesti. Rentoa, energistä, ilosta ja letkeetä. Stressaamatta elämästä liikaa. Siinä jotain tavoteltavaa. Ainiin piti olla tavottelematta mitään. Ja odottamatta liikoja. Ehkä vielä joskus. Onhan mulla tässä vielä loppuelämä aikaa.

Ylös, ulos ja lenkille. Otan itseäni about nyt niskasta kiinni ja raahaan itseni ulos lenkille. Vaikka väkisin.

Tätä olet aina tarvinnut. Ilman tätä et voi pärjätä.

Nykyään ihmisille luodaan tarpeita. Tarpeita, joita ei kuitenkaan ole olemassa. Se on kuitenkin sinänsä välttämätöntä, koska joidenkin leipä on riippuvainen ihmisten tarpeettomista tarpeista. Tarpeet ovat kuitenkin suurimmilta osin sidottu materiaan. Turhaan sellaiseen.

Katoin eilen Yle Areenasta Petri Luukkaisen Tavarataivas-dokumentin. Kantava aihe oli materia. Ja sen tuoma onnellisuus. Ja elämä ilman suurta materia määrää. Vaikutuin dokumentista. Se sai ajattelemaan. Materian määrä ei luo onnellisuutta. Onnellisuus on sidonnainen eri asioihin.

Yllättäen aloin itekkin kattomaan kriittisellä silmällä laatikoita ja niiden sisältöä. Moni siellä pitkään lojunu turhake sai lähtöpassin roskikseen. Mutta samalla aloin miettimään lisää. Tulin tulokseen, jossa pienen tavara määrän kanssa voi olla onnellinen. Joo kyllä. Mutta ei silti tartte olla mahdollisimman minimaalinen määrä tavaraa. Vaan sen verran ku kokee itse tarpeelliseks. Ei sitä määrää kukaan muu voi määrittää. Se on löydettävä itse.

Mutta se juttu ei mee kuitenkaan niin, että tavaroista luovutaan luopumisen takia. Ja se materian haaliminen pitää muistaa kaupoissa. Se on tärkeintä. Ei ole ideaa heittää tavaraa pois, jos sitä kuitenkin tulvii koko ajan ovista ja ikkunoista takasin. Toki jotain voi ostaa, mutta jos sitä oikeasti tarvitsee. Ei vain huvikseen tai jos mä joskus tartten tai sen takia, kun oli halpa. Ei siinä. Kyllä mun kätköistä joutaa vielä paljon tavaraa pois. Olotila vapautuu joka kerta, ku ykski tavara ottaa suunnaks oven ja päätyy ulos siitä. Vielä kun oppisin eroon äänestä, joka huutaa mun pään sisällä, että tosta voi tehdä vielä vaikka mitä, säästä se. Vaikka oikeesti en tee kyseisellä tavaralla enää mitään.

Kuvat halusin löytää kovalevyltä. Yritin ettiä jotain kamalaa tavaravuorta tai muuta materian huipentumaa. Tajusin, ettei moisia kuvia oikeesti ole. Mulla ei oo ollu mitään syytä kuvata materiaa. Ihmiset, eläimet ja luonto on ollu ikuistettavan arvoisia asioita. Ne on ollu olennainen osa onnellisuutta, ei mitkään tavarat. Haluan olla onnellinen. Ja tavara ei saa määrittää sitä. Siispä valitsin keväällä kaverin kanssa otettuja kuvia. Valitsin juurikin nuo, sillä niissä näytän onnelliselta ja iloselta. Ja voin taata, ettei se ollu materialismionnellisuutta. Se oli onnellisuutta, jonka tuotti hyvä seura ja rento fiilis. Ja valo sekä aurinko. Vaikkakin silmät on kamalan näköset siitepölyallergian takia.

Kakstuhattakolmetoista

Vuoden vaihde on aikaa, jolloin blogeissa kuuluu analysoida mennyt vuosi. Kukin tavallaan ja tässä minun tapa. Suurin syy, miksi tämän teen, on puhdas uteliaisuus. Pidän nimittäin ite muiden vastaavien postausten lukemisesta, joten tarjottakoon muille mahdollisuus lukea pikaselostus minun vuodesta 2013.

Ei niin paljon hyvää, ettei jotain pahaakin.

Hyviä tapahtumia oli paljon. Niitä sellaisiakin, joita muistella vanhana kiikkustuolissa. Päälimmäisenä mieleen jäi ehdottomasti ripari ja eritoten sitä kautta saadut uudet ystävät. Oon ikionnellinen, että mulla on heidän kaltaisiaan ystäviä. Vuosi sitten tein "memory jar"in, jota pikkuhiljaa vuoden aikana täytin. Se todisti, että vuosi on ollut hyvä. Etenkin, kun osaa nauttia pienistä asioista, kuten kaverit tai musiikki. Ei onnelisuuteen vaadita hienoja tapahtumia, ulkomaanmatkoja tai materiaa. Ja onnellisuuteen kuuluu myös kaikki epämieluisa. Toinen asia, jota en ikinä voi unohtaa on tapahtumasarja polvilumpion sijoiltaan menon seurauksena. Jalkapallon lopettaminen ja fyssarikäynnit. Sekä ylipäänsä tieto synnyinnäisestä polvilumpion epänormaalista paikasta, jonka seurauksena on suuri riski, että lumpio menee uudestaankin sijoiltaan.

Pieniä mukavia hetkiä oli esimerkiksi Annan tapaaminen Helsingissä, kik- ja tinychat-keskustelut Anninan ja Jennin kanssa, äidin ja tädin kanssa Tallinassa käväsy ja yleensäkin hyvät hetket niin perheen kuin kavereidenkin kanssa.

Uudelta vuodelta odotan... En odota mitään. Hyvät asiat tulee, jos on tullakseen, sama koskee huonoja juttuja. Tämän vuoden haaste on päiväkirja vuoden ajan, kun viime vuonna se oli "memory jar". Ja toivon, että voin olla oma itteni, en halua mitään piirteitä pois vaan haluun olla just sellanen ku olen. Kieltämättä jonkinlainen lupaus on liikuntaa koskien. Tämä syksy on menny sohvaperunoidessa polven ollessa tekosyy laiskotteluun. Liikoja en lupaa, mutta sen, että teen enemmän kuin syksyllä.