Miksi?

1. Miksi koeviikko on vasta 83 prosenttisesti takana? Tai siis miksi on vielä yksi koe jäljellä?
2. Miksi en ole lukenut opiskeltavia asioita kirjoista ennen koeviikkoa?
3. Miksi en juuri nyt ole lukemassa biologiaa huomiseen kokeeseen?

4. Miksi neulominen ja New Sherlockin katsominen kuulostaa paljon paremmalta, kuin opiskelu?
5. Miksi kaikki asiat tuntuu kaatuvan samaan aikaan päälle?
6. Miksi ranskalaisten tuloon on vielä kolme päivää jäljellä?
7. Miksi kaikki tuntuu niin vaikealta tällä hetkellä?

8. Miksi en keksi parempaa tapaa jaaritella tänne?
9. Miksi en ole vielä ostanut ranskan kirjoja ens jaksoon?
10. Miksi puhelin hajoo mun käsiin just nyt?
11. Miksi valitsin nämä kuvat tähän postaukseen.

Mulla on vaan kysymyksiä. Ei vastauksia. Liikaa asioita hoidettavana. Liian pieni aivokapasiteetti.

Luonnonhelmassa

Mun elämä on just nyt tosi ihanaa, tosi stressaavaa, tosi kamalaa, tosi rentoa, täynnä odottamista, hetkessä elämistä, täynnä kipua. Mun elämä koostuu pienen pienistä hiukkasista, joista jokainen on täysin erilainen. Jokaiselle löytyy joukosta myös täysivastakohta. Elämänlaatu paranisi kyllä huomattavasti, jos jonkun kulman takaa vihdoin sen löytäisin.

En osaa hellittää vaikka niin kovin haluisin. En osaa saada mitään aikaseksi, vaikka niin kovin haluisin. En jaksa keskittyä koeviikkoon, vaikka niin kovin haluisin. En osaa pitää näppejäni tietokoneesta erossa, vaikka niin kovin haluaisin. Itsekuri. Missäs sä siis oletkaan?

Tänään ja eilen nautin luonnosta, vaikka stressi hakkas pään sisällä. Kaikki tuntuu sekavalta. Kokeet, ranskalaiset (niitä majoittuu meillä sittenkin kaks!) ja kaikki muu oheistoiminta. ÄÄK. Elämä ilman stressiä olisi ihanaa.

Upporikasta tai rutiköyhää

Pitäisi osata tehdä päätöksiä. Mitä mä haluan. Olenko se minä, joka jotain haluaa vai onko se jokin muu. Olenko itse päätöksen takana. Haluanko vain miellyttää muita. Pystynkö pitämään oman pääni. Haluanko pelata upporikasta tai rutiköyhää. Haluanko ehkä kuitenkin tyytyä vain siihen, mitä mulla tässä on. Entä jos jämähdän, enhän mä sitä halua. Entä jos elän ikuisesti tässä, täällä. Haluanko mä jotain. Pystynkö mä tyytyä siihen, että kaikkea ei voi saada. Mitä mä ylipäänsä edes haluan. Miltään.

En voi kirjoittaa kysymysmerkkejä. Ne merkitsisi vastauksen odottamista. Mä en odota vastauksia. Kukaan muu ei niihin voi vastata. Identiteettini on parhaillaan keskivaikeassa kriisissä. Enkä mä osaa kriisinhallintaa. Tää matka alkoi joskus ja ehkä se päättyy joskus, ehkä ei koskaan. Mutta muut ei sitä voi kulkea. Mun on se tehtävä. Ei yksin, mutta silti mun. Tahtomattakin vedän muita ihmisiä mukaan, toivottavasti lopputulos ei ole umpisolmu. Kaunis kudelma ehkä. Letti. Kaikki olisi järjestyksessä. Paikoillaan. Kukaan muu ei sitä matkaa voi tehdä mun puolesta. Enkä mä edes halua sitä. Toivon vain, että joku olisi valmis mua auttamaan, että joku pystyis ymmärtämään. Haluaisin vain toivonpilkahduksia näihin aikoihin, jotka ei edes niin vaikeita ole. Toivottomia ehkä.
Kun ilta hämärtyy täällä pienessä taajamassa, saapuu mun tykö roppakaupalla ajatuksia. Ne on sitkeitä. En pääse niistä eroon. Ne on kuin purkka tukassa. En suosittele. Kaiken se kestää. Ei lähde pois kuin leikkaamalla. Kerran se vaan kirpasee, kauan se jyytää paikoillaan. Kukas se tuolta ovelta kurkistaa, nukkumattihan se siellä.

Reunustraakkipuu

Reunustraakkipuu tuntuu olevan ainut asia mun huoneessa, joka elää. Mä en elä, mun kasvini elää. Tällaselle toivottomalle viherpeukalolle kovin kummallinen tilanne. Kaikki tuntuu kovin sekavalta tällä hetkellä. Nää kuvat tässä postauksessa kuvaa enemmän kuin hyvin mun tän hetkistä korvien välin olotilaa. Unen puutetta se kai vaan on, mutta ei mulla ole tarpeeksi aikaa nukkua ja vaikka oliskin, en raaski kaikkea aikaa sentään nukkumiseen käyttää.


Mutta tällä hetkellä eletään jännittäviä aikoja. Meille majoittuu kolmen viikon päästä ranskalainen opiskelija viikoksi lukion kautta. Eilen saatiin vihdoinkin majoitettavien yhteystiedot ja tällä hetkellä elän odotuksenkuplassa. Odotan heidän vierailuaan ja majoittamista, mutta tällä hetkellä kyllä enemmän meillä majoittuvan tytön sähköpostilla tulevaa vastausta. Kaikki tuntuu uudelta ja jännittävältä. Onpahan ainakin yksi syy puskea koeviikko tsempillä läpi. Eikä sovi unohtaa myöskään meidän Ranskaan vastavierailun odottamista, minkä aika koittaa joskus kevään puolella, huhtikuussa todennäköisesti.

Pientä stressin puutetta ei pääse kyllä tulemaan. Pikkasen juurikin ranskalaisten viikon visiitissä jännittää mahdollisesti yhteisen kielen puute. Minä en osaa kahden vuoden ranskan opiskelujen jälkeen ranskaa esittäytymisen ja patongin rakastamisen ilmaisemisen lisäksi käytännössä ollenkaan. Mutta meillä majoittuva tyttö ei välttämättä osaa englantia. Ainakaan hirmuisen hyvin. Mutta onhan nykymaailmassa toki sähköset sanakirjat aina taskussa, mutta kovin syvällisiä keskusteluja ei pysty Google translate toteuttamaan. Sääli. Pidetään peukut pystyssä, että yhteinen kieli löytyy molemmilta ja sujuva puhe ei viikon aikana katkea. Oonhan mä ainakin hetkittäin toivoton papupata puhumisen suhteen.

Onneksi huomenna on sentään perjantai ja viikonloppu kolkuttaa ovella. Ja ehkä mun postauksiin tulee joskus myös järki mukaan. Nyt on kyllä aika mennä moikkaamaan äikän tekstilajiportfolion materiaalia ja bilsan läksyjä.

Paluu Lontooseen

Kipeänä ollessa on hyvä palata muistoissa näihin maisemiin ja ehkä jopa haaveilla palaamista ihan fyysisestikin paikan päälle. Toivottavasti tää flunssa vielä tästä taittuu.