+ vai -

Mulla on ikävä kesää. Ikävä niitä hetkiä ku naureskeli neljältä aamulla sille, että kattoo auringonnousua. Ikävä sitä kuinka kik-keskustelujen parissa kulu tunteja. Ikävä tinychat-keskusteluja. Ikävä lämpöä. Ikävä jalkapalloa. Mutta kuitenkaan mä en haluis noita hetkiä nyt tähän. Oon onnellinen, koska saa käyttää neuleita. Oon onnellinen, koska en läkähdy kuumuuteen. Oon onnellinen, että elämässä on rytmiä ja sosiaalisuutta. Oon onnellinen, että en oo enää futiskuvioiden kiemuroissa ja päätin lopettaa futiksen. Yllämainituilla asioilla on kuitenkin huonot puolet, mutta ne voi jättää taka-alalle ja keskittyä positiivisiin asioihin.

Nautin parhaillaan syksystä ja salaa odotan talveakin pikkusen, mutta mua pelottaa silti tulevaisuus. Nyt vasta alkaa tajuumaan, kuinka pian tulee aika tehdä päätöksiä lukiota ajatellen. Päätöksiä, joilla on merkitystä. Tyytyäkkö tuttuun ja turvalliseen vai suunnatakko kohti tuntematonta? Asioilla on niin monta erilaista näkökantaa, ettei tosikaan. Ja mitä tahansa valitsenkaan, niin jaksanko mä? Bussilla joka päivä tunti kouluun, onko se sitä mä tahon vartin kävelymatkan sijasta? Ja onko sinne maailmalle niin kova kiire, ettenkö malttais kolmea vuotta odottaa? Yksi suuri kriteeri on, että tahdon uusia kavereita. Mutta saanko niitä silti? Uskallanko olla oma itseni?


Kumpa joku tulis ja kertois vastauksen kaikkiin kysymyksiin.

Hupparin uusi elämä

Alotin aamulla siivoomaan vaatekaappia. Homma jatku kunnes vastaan osu huppari varustettuna supermiehen logolla. Kyseisen hupparin tarina alko viime syksynä Barceloonassa. Turistikrääsämyymälässä myyjä tuon paino ja mun ei ollu tarkotus edes ostaa sitä. Mutta parin mutkan kautta siitä sitte maksoin kymmenen euroa. Ekassa pesussa se sitten pieneni ihan käsittämättömän paljon ja sen jälkeen en sitä pahemmin oo käyttäny. Poiskaan en oo raaskinu heittää. Pidemmän aikaa oon pyöritelly mielessä, että josko tekisin siitä kassin. Tänään sitte ryhdyin tuumasta toimeen.

Aluksi oli tarkotus, että kuvaan homman vaihe vaiheelta. Mutta suunnitelman uupuessa lopputulokseen päädyttiin vasta monen mutkan kautta. Jossain vaiheessa välilä kuvien ottaminenkin unohtui. Hihnoihin on hyödynnetty hihoista suikaleet ja edessä ollut tasku päätyi keskivaiheilla ratkojan uhriksi.

Mutta jos sua yhtään kiinnostaa antaa omalle vanhalle hupparilles uusi elämä kassin muodossa nii suosittelen toteuttamaan. Vinkkejä voi tulla kyselemään jos siltä tuntuu, mutta varsinaisia ohjeita en kykene kirjoittamaan. Mutta tuo kassi soveltuu hyvin esimerkiks kirjojen kantamiseen tai muuhun hieman painavampaan, koska on sen verran paksummasta kankaasta tehty.

Postaus tiivistettynä: mä tykkään mun uudesta kassista!

Tunnen itseni angstiseksi teiniksi

Oon viettäny kaks päivää "tänään en valita mistään" -methodilla. Suosittelen muillekkin se on oiva keino nostattaa mielialaa. Mutta tänään tuli raja vastaan. On yks asia, joka ärsyttää ja suuresti. Huomenna ois nimittäin ranskan koe. Mä en osaa mitään. Ihan oikeesti, en mitään. Mä voisin käyttää tänkin ajan paremmin lukemalla sitä ranskaa, mutta mua ei yksinkertasesti kiinnosta. Tipuin jo viime vuonna kärryiltä. Viimesen illan pänttäämisen avulla seuraavan päivän kokeesta tulee ehkä kohtalainen numero, mutta asiat ei painu yhtään sen kauemmaks aikaa mieleen. Enkä mä osais tositilanteessa kertoa ranskaksi kuin oman nimeni ja ikäni. Ja sen, että jumaloin patonkia. Emmä ny sitä oikeesti jumaloi, mutta sen verran osaan sanoa. Mua ärsyttää se, että ranska on mulle kuin hepreaa. Mä haluisin osata sen. Mutta mulle ainakin se on niin haastava kieli, että ei puhettakaan, että mulla löytyis motivaatiota sen opiskelemiseen täpöllä. Ehkä lukiossa mä annan sille yhden kurssin mittaisen mahdollisuuden. En tiiä. Eikä kiinnosta. Tai ehkä vähän, ihan vähän.

Maailma ei oo mitään ilman naista

Tässä oon mä. Tässä on Helena viistoista vee. Tässä kuvassa ei ole meikkiä eikä myöskään Photoshopin päivävoidetta.

En ymmärrä miks nykyään pitäis koko ajan kulkee meikit naamalla ja aina pitäs näyttää täydelliseltä. Siltä musta ainaki tuntuu. Joo, kyllä mäki meikkiä käytän melkeen jokainen koulupäivä, mutta miksi. Yritetäänkö meikillä vaan tehdä vaikutus muihin? Mutta onko sillä oikeesti muka jotain väliä, millanen naama jollain on? Miksi ilman meikkiä kulkemista vieroksutaan?

Iho ei tykkää, ainakaan mulla, mistään paksuista meikkivoiteista ja menee sitä huonommaks, mitä enemmän niitä käyttää. Ja sitten niitä pitääkin alkaa käyttää enemmän, ettei epätasasuudet erottuis niin hyvin ja sitten onki kauniissa oravanpyörässä.

Tai miksi pitää käyttää tekoripsiä? Mainoksissa mainostetaan aina vain parempia ripsivärejä, joissa on vaikka mitä ominaisuuksia, milloin väri kestää vuoden kerrallaan ja milloin ripset tulee niin pitkiksi, että ne alkaa hipoa kattoa. Miksi tää yhteiskunta on menny sellaseks, että ihminen stressaa ripsiensä pituudesta ja väristä, vaikka ois paljon tärkeämpiäki asioita.

Onhan se toki kiva näyttää kauniilta. Mutta tarvitaanko meikkiä näyttääkseen kauniilta? Vai tuleeko kauneus kliseisesti sisältä päin?

Oon maannu lattialla. miettinyt miten täällä selvitään

Mä oon pettyny itteeni, koska en saa tähän mitään tekstiä aikaseks. Mä oon pettyny itteeni, koska en saa mitään aikaseks. Mä oon pettyny itteeni, koska mä oon mä.

Laula ihmisille ilosta, laula surusta, laula väreistä maailman

Syön hubbabubbaa, vaikka mä en edes pidä siitä. Lakkaan kynnet värillä, josta en pidä. Teen läksyjä, joista en edes pidä. Mutta silti noi kolme asiaa muodostaa asian, josta pidän.

Se hetki. Se hetki oli hieno. Rauhallinen ja tyyni. Hetken aikaa pystyin uppoutumaan täysin siihen mitä tein. Ei ollu kiire mihinkään. Mutta sitten tajusin, että aika käy ja on pakko mennä syömään ja sieltä kuvikseen ja sitte takasin kotiin ja sit vähän erinäisiä askareita ja lopuksi nukkumaan. Siitä sitten jatku taas kiire. Tai ei edes kiire, mutta alitajuntaisesti saan sen omissa silmissä näyttämään kiireltä.

Rakastan tätä elämää. Vaikka aina se ei näytäkkään parhaimpia puoliaan.

Mä pelkään, mut en oo peloissani

Mua pelottaa eri asiat. Eri asiat pelottaa eri lailla. Pelkään, että menetän tärkeitä ja läheisiä ihmisiä, tai että niille sattuu jotain. Mä pelkään kynnen katkeemista kipeesti juuresta. Mä pelkään, että se sattuu. Mä pelkään myös, että joudun polvileikkaukseen. Mä pelkään yhteishaun lähenemistä. Mä pelkään tiettyinä hetkinä kotia. Silloin kun on ilta, oon yksin kotona ja on pimeetä. Mä pelkään, että jään yksin. Mä pelkään likasia hiuksia ja liian pitkiä kynsiä. Mä pelkään likaa. Mä pelkään pinnallisia asioita. Mä pelkään, mutta en kaikkea.

Eliminoidakseni omat likaset hiukset meen nytten suihkuun ja sen jälkeen kuppi teetä ja hyvä kirja kuulostaa suorastaan loistoajatukselta. Lukuunottamatta tietenkään aikasin nukkumaan menemistä, sillä huomenna mä en tahdo olla koulussa kuin nukkuneen rukous.

Seli seli

Miksi...

naapurit tulee möykkäämään ja häiritsemään valokuvaussessiota ulkona juuri sillon ku olis täydellinen valo kuvata?

juuri silloin viikosta tulee tylsä, ankea ja alakuloinen, kun siihen sunnuntai-iltana suhtautuu positiivisesti?

iltasin ei malta millään mennä ajoissa nukkumaan, vaikka tietää seuraavan päivän väsymyksen olevan hillitön?

en osaa lukea kokeisiin aikaisemmin, kuin viimeisenä iltana?

yhteishaun alkuun on enää _vain_ 164 päivää?

huoneen siisteys karkaa aina käsistä ja vaihtuu sotkuisuudeksi?

tämän postauksen kuvana on sieni?

Kyllä

Puhelimen Blogger on kerrassaan mielenkiintoinen. Ainaki tähän aikaan yöstä. Oikeesti mun pitäis olla jo nukkumassa. Ei siks, että isi ja äiti käskis vaan siks, että jaksaisin hengata huomenna koulussa. Siks, että ite ajattelen sen olevan itelleni hyödyks. Oon alkanu edistymää, koska oon ite huomannu moisen asian, siis miksi mennä aikasemmin nukkumaa. Yleensä se venyy ainaki puoleen yöhön ja sitte koomailenkin aina seuraavan päivän koulussa. Väsymyksestä johtuen en jaksa tehä mitää. Tai jaksan, mut en kuitenkaan. Ainii. Mun polvi naksuu epämiellyttävästi päivästä toiseen. Välillä edestä välillä takaa. En enää jaksa. Senkö pitäis kuntoutua. Ai missä ajassa. Välillä kuitenki unohdan kumpis polvi olikaan kipee, sillä 'tervekin' polvi naksuu ja poksuu, mut ei missää nimes nii pahasti. Ne on nää yliliikkuvat nivelet.

Stressaan turhista asioista turhaan. Oon niin säälittävä, et mua alkaa itteeniki itkettää. Kyyneleet on kuitenki jemmattu kovan kuoren alle ja ne ei sieltä pois tule. Mut silti välillä saan olla ylpee itestäni. Se on mahtavaa. :)

Mahtavaa. Huomenna on lauantai. Pusuja. :*

Näin meillä Suomessa

Hammasta purren ja sisulla mennään.

Loppuun asti on jaksettava.

Ongelman tullessa eteen se sivuutetaan.

Lohtua etsitään pullon pohjalta.

Kun läpi harmaan kiven ei enää pääse,

tyydytään hirttosilmukkaan.

Tämä siirtyy sukupolvelta toiselle.

Ajatusmalli tulee selkärangasta.

Sama jatkuu läpi vuosikymmenten.

Ongelmaan ei löydy ratkaisua,

niin kauan kuin on suomalaisia.

Lopun koittaessa ehkä.

____________________________
Runon kirjotin itse, joten kukaan,
 EI SITTEN KUKAAN, sitä kopioi.

Ps. nachopaistos on hyvää

Kuvasaldo on suuri, mutta ei sisällä yhtään toista kuvaa, jota julkaista blogimaailmassa. Kaverit on oikeesti yks parhaimmista asioista, mitä maa päällään kantaa. On parasta vaan olla ja hengata niiden kanssa. Varsinki sellasten kanssa hengaaminen, joita näkee harvemmin vapaa-ajalla, on parhautta.

Tässä ajan mittaan on tullu huomattua, ketkä on oikeesti kavereita tai pikemminkin ystäviä. Ketkä on sellasia, joihin voi luottaa ja sellasia, jotka ymmärtää. Kaikki kun valitettavasti ei sellaisia ole. Se on lähiaikoina tullu todistettua liiankin läheltä. Puhumalla asiat kyllä lähestulkoon aina selkenee, mutta se vaatii molempien osapuolien halun tehdä asialle jotain.

Muistakaa aina, että ystävissä määrä korvaa laadun sata nolla. :)

Päästä todellinen minäsi valolleilleen

Jos todella tahdot jotain asiaa, tee sen eteen jotain. Asiat ei muutu, jos pidät suusi kiinni. Jos joku mättää, niin mene ja kerro siitä jollekkin. Ite oon ainakin saanut nyt koulun alkamisen jälkeen muutettua asioita parempaan sillä tavalla, että olen yksinkertaisesti avannut suuni. Ja se on toiminnut. Toki kortilla on aina kääntöpuolensa, joten täytyy muistaa aluksi harkita tarkkaan myös mahdolliset haittapuolet. Mutta muista, Pessimisti ei koskaan pety.

Niin monta asiaa

Kuvat viime syksyltä.

On niin monta asiaa, josta haluaisin kirjoittaa. On niin monta sitaattia, joita haluaisin lainata. On niin paljon ideoita, mutta niin vähän toteuttamista. Haluaisin tämän blogin olevan jotain muuta, kuin "tein tänään sitä ja tätä ja tota". Se ei oo mun juttu. Mun elämä ei oo niin vauhdikasta, joten se tuskin kiinnostaa, kuinka koulun jälkeen, kun raahaudun kotiin jään lagimaan johonki sohvan nurkkaan, teen polvea kuntouttavat jumpat ja painun pehkuihin. Haluaisin, että blogi olisi monipuolinen, ajatuksia, ideoita, tekstiä ja myös vähän sitä elämää, tai oikeammin pieniä paloja siitä.

Syksy tulee ja koulu alkaa painaa läksyineen, kokeineen ja esitelmineen enemmän päälle. Mulla on myös jopa nykyään sosiaalista elämää jota haluan pitää yllä. Mutta haluaisin, silti että blogi olisi paikka, jonne voisi tulla sanomaan heipat ja kertomaan jotain. Mutta toisaalta myös voisi tulla julkaisemaan syvempiä pohdintoja.

Mutta vaikka blogi on mua varten. Kirjotan sitä sen takia, että voin jälkikäteen kattoa, mitä oon ollu mistäkin mieltä millonkin. Haluaisin silti tietää, mistä te haluaisitte lukea? Onko toiveita? Nyt niitä saa esittää.