Tää aika vaan katoaa. Valuu sormien välistä pois. Mä en saa mitään aikaseks. Tuntuu, että mä vaan jumitan. Ei. Mä oikeesti jumitan. Mun elämään kuuluu tällä hetkellä vaan koulu. Mutta kuitenkaan kotona en koske tikullakaan koulujuttuihin. Mun illat vaa lipuu ohi. Oon just saamassa kiinni. Mutta hups, onkin jo seuraava aamu ja täytyy raahautua kouluun. Koulussa melkeinpä lasken minuutteja päivän loppumiseen. Oon oravanpyörässä. Haluan pois sieltä. Karkuun. En halua enää palata takaisin samaan paikkaan. Mutta miten mä pääsen pois sieltä.
Ajattelin tänään, että nyt meen kyllä aikasin nukkumaan, nyt väsyttää. Kunnes havahduin, että oon viikonloppuna saanu nukkua kunnolla, ei mua voi väsyttää. Se on tää pimeys. Sen on pakko olla. Mutta mä en halua myöntää sitä. Haluun taistella vastaan. Haluun olla vahva. Mutta eikö se ole vahvuutta myöntää heikkoutensa?
Kaikki oli hyvin. Noin niinkun päällisin puolin. Näin maailmaa ruusunpunaisten lasien läpi. Mutta sitten maailma päätti taas tehdä vähän kiusaa. Nyt graniitin harmaiden lasien läpi näkyy kaikki negatiivinen. Positiivisuudesta ei ole jäljellä häivähdystäkään.
Älkää huoliko. Kyllä mä tiedän. Elämä on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Helena | Nikon D3100