Sano, mitä ajattelet vai ajattele, mitä sanot?

Sukulaiset kävi kyläilemässä ja nautiskelemassa mansikkakakkua lauantaina.
Veljen näin ensimmäistä kertaa kurkkusalaateissa sunnuntaina.
Vanhenin taas vuoden maanantaina.
Lähdin töiden jälkeen suoraan mökille tiistaina.
Kirjoitan tätä postausta näin keskiviikkona.

Mulla on luonnoksissa postauksia. En vaan millään saa niitä valmiiksi ja kakistettua ulos. Mulla on niin paljon asiaa, mutta liian vähän aikaa muotoilla se järkeviksi lauseiksi. Työt syö jaksamista ja aikaa niin paljon, etten meinaa edes uskoa. Kaikkea pitäisi jaksaa tehdä ja joka paikkaan keretä. Enää onneksi 12 työaamua jäljellä. Täytynee samalla myöntää, että joku saattaa myös laskea jäljellä olevia tuntejakin... Tästä tavasta on pakko päästä irti. Tosin, en ees halua laskea päiviä siitä, koska näin kavereita viimeks. On töitä, menoja, juhlia ja jos mulla olisi aikaa muille, ei muilla ole aikaa mulle. Syksyllä sitten. Tartten sosiaalista kanssakäymistä kavereiden kanssa. Sen on tämä kesä mulle opettanut.

Ai mikä se sellanen loma oikein on?

Nytten, kun on kesä, tiedotusvälineillä ei pahemmin uutisia riitä. Kärpäsestä tehdään härkänen ja tikusta saadaan paljon asiaa. Mökkeily, helteet tai vaihtoehtoisesti huono sää, matkustelu, vapaus, rentoutuminen ja se tärkein LOMA.

Aloitin kesätyöt viikkoa ennen koulun loppua sen sijaan, että olisin tehnyt jossakin ilmasta duunia tetin muodossa. Ja mun työt loppuu ensimmäinen päivä elokuuta. Ja seitsemäs päivä alkaakin jo koulu täällä päin. Toki se siis oli täysin mun oma valinta, että pidän vain kolme päivää vapaata kesän aikana. (Eihän sitä voi laskea edes lomaksi?) Kyllähän mäkin nauttisin siitä lomasta näillä keleillä, mutta kun sitä ei ole, niin onko sitä veistä sitten käännettävä koko ajan siellä haavassa. (Tai ehkä mä vaan kateellisena kuulen lomajutut viis kertaa muita juttuja paremmin.) Tällä hetkellä koko ajan, jatkuvalla syötöllä, ihmiset jauhaa lomasta ja suunnitelmistaan. Niin omat vanhemmat, kaverit ja jopa radiojuontajat (joiden juttuja kuuntelen töissä sen kahdeksan tuntia). Pliis, vaikka onkin kesä, niin eikö yleisesti voisi keskustelun aiheina olla jotain muuta? Vaikka jotakin yhteiskunnallisia kysymyksiä? Vaikka sitten sieltä "keveämmästä" päästä... Ja tässä maailmassa on niin paljon eri asioita, jotka pitäs rohkeasti vaan nostaa sinne ihmisten kahvipöytäkeskusteluihin.

Tehdäänpä tikusta vielä lisää asiaa. (Kun nyt näköjään itsekin sorruin siihen...) Tää kesä jos joku on opettanut mulle ja paljon. Ensinnäkin toki oon oppinut, miten juuri kyseisessä paikassa sitä ite työtä tehdään, mutta sen lisäks oon oppinut (tai pikemminkin pitäis varmaan sanoa, että ymmärtäny) niin paljon töistä, yhteiskunnasta ja ennen kaikkea ittesäni. Kaiken tuon avaaminen vaatii peräti oman postauksen, mutta tiivistetysti sanottakoon: työn, jota haluan sitten isona tehdä, on tarjottava haasteita ja olisi melkein välttämätöntä, että saan vaihtoehtoisesti tuottaa sisältöä joko kirjoittamalla tai puhumalla. Ja se monien kammoksuma konttorirottaus kaheksasta neljään kuulostaa ainakin ihan ookoolta. Mutta ei, sitä mä en vielä tiedä, että mikä mä sitten haluan olla isona.

Ja todettakoon vielä lisäksi, että vaikka olen kiltisti töitä tehnyt ja tehokkaasti tahkonnut kankaita istuimien ympärille tänään tuli seinä vastaan töissä. Pyörrytti, oksetti, olo oli muutenkin kuin katujyrän alle jäänyt ja kärsimykseni taisi paistaa aika kauas. Kolmen erittäin tuskasen tunnin ja tiiminvetäjän kanssa pidetyn pienen keskustelun jälkeen päädyttiin tulokseen, että mun on parempi lähteä kotiin huilaamaan. Huomenna sitten taas uudella innolla töihin (jos joku tauti olisi oikeasti iskenyt, niin  lääkäriin olis ollut suunta). Tajusinpas sen, että ei tuo työnteko mitään lasten leikkiä todellakaan ole. Kroppani taisi antaa vinkin, että otapas vähän iisimmin ja pidä huolta itestäs.

Oon toki mäkin joskus lomaillut. Sillon on ollu aikaa kuvata _mökillä_ kukkiakin.

Rage rage kirsikoi

Seuraavana vuorossa pienenmoinen rageavautuminen. Meinaa mä en enää kestä! (Olipas viisaankuulonen ilmaisu...)

Mutta oikeesti. Oon herännyt tähän asiaan vasta ihan hiljattain, vaikka tää on aikasemmin ollu varmasti monen hieman vanhemman ihmisyksilön suosikeista suosikein puheenaihe. Faktahan siis oikeesti on, etten kykene ymmärtämään, miks ihmeessä joka paikassa pitää näprätä jotakin laitetta. Puhelinta, kameraa, tablettia, tietokonetta ja mitä näitä nyt on loputtoman listan verran.

Ja oikeestaan vieläpä erityisesti se, miksi näin tehään toisten ihmisten seurassa. Kotona, bussissa ja omassa ylväässä yksinäisyydessä se on oikein suotavaa. Tiedän ite, että puhelimen taakse on helppo vetäytyä kiusallisen hetken vallatessa oli sitten missä vaan (heh heh hee), mutta silti. Jos kokoonnutaan porukalla, nähään ihmisiä, joita ei oo pitkään aikaan nähty, niin miksei voi nostaa katsetta sieltä maagisesta näytöstä ylös ja avata sanaisen arkkunsa sen sijaan, että näpyttelee bittiavaruuteen viestejä. Kuiskiminenhan on etiketin mukaan sopimatonta, miksei siis puhelimen käyttökin! Sillä puhelimella kerkiää kyllä leikkiä myöhemminki!

Toinen omaa verenpainetta jo näin nuoressa iässä kohottava asia on, että jokaikinen asia pitää valokuvata! Mulla on ikävä sellasta fiilistä, mikä oli vielä filmikamera aikaan (mun ollessa alle kymmenvuotias, eli muistikuvat varsin hataria). Nimittäin se, että filmikuvan otto oli tarkkaa. Sillon ei saanu pelleillä. Oltiin nätisti ja koko maailma melkeen pysähty siks hetkeks, ku kuva otettiin. Piti pysähtyä ja hymyillä. Tausta katottiin sopivaks ja kaikki oli tarkkaa. Eihän filmiä sopinu tuhlailla. Ja yks filmikin kesti paljon kauemmin, mitä se digiaikana kestäisi.

Nykyään otetaan vaan niin paljon lennosta jotain irvistyskuvia tai ah-muka-niin-taiteellisia otoksia, joita on joka paikka täynnä. Nykyään ne kuvat pitää jakaa vähintään yhessä sosiaalisen mediassa. Kuka nyt mitään albumeja jaksaa niistä suttusista selfieistä ja päivän ostoksista tehdä. Sen ajan, mikä nykysin kuluu niihin kuvien tai videojen jakamiseen ja niiden kanssa tappelemiseen vois käyttää muiden kanssa ajanviettoon. Okei valokuvia kattelemalla nousee muistot pintaan. (Aaa tää on tää ku oltii sillon siellä ja niitten kanssa.) Mutta kohtuus. Jokasesta asiasta ei tartte ottaa sitä sataa kuvaa, vaan ihan yks tai kakskin riittää. Valokuvien tunnearvo nousee vaan niin huimasti määrän laskiessa kohtuulliseen.

Yks niin hyvä esimerkki, jota en myöskään ymmärrä on se, että keikoilla pitää räpsiä kuvia, ottaa videota ja puhelin koko ajan kädessä. Esimerkiksi TÄMÄ KUVA. Kattokaapa oikeinoikein tarkkaan... Sä menet sinne keikalle kuuntelemaan sitä musiikkia, et ottamaan kuvia, jossa esiintyjät näkyy kahen pixelin kokosena. Miksei siis vois keskittyä vaan siihen musiikkiin???

Kiitos ja kuitti. Toivottavasti joku sai ajatuksesta kiinni, vaikka ulosanti oli vähän mitä oli...

Sitten vähän pinnallisuuksia, koska loppukevennys kuuluu asiaan.

Turkkilaisia kirsikoita. Kesän ekat kirsikat. Olihan ne ihan hyviä, mutta on parempiaki tullu syötyä. Ja myös lasillinen JÄÄTEETÄ. Jokasen, joka mut tuntee yhtään paremmin pitäis tietää mun syvästä rakkaudesta jääteetä kohtaan. Jumalten juomaa sanoisinko. Sitä ei voi koskaan, EI KOSKAAN, juoda liikaa. Makuja on monia, mutta ehdottomasti oma lempparini oli Thaimaan persikkajäätee tölkissä ja iki-inhokki taaseen vadelmajäätee muovipullossa. (Varsin tärkeää tietoa, jota levitän nyt eteenpäin.)

Ens kerralla sitten taas lisää. Nyt voisin juoda ton kahvin loppuun ja voishan sitä tänään vetästä juoksulenkinkin pitkästä aikaaa.

Mitä tänään laittaisin päälle?

Vaatteet. Nuo ihmisen itselleen tarpeellisiksi omaksumat kankaan kappaleet. Tästä aiheesta voisin jorista loputtomiin.

Esimerkiksi

A) Miksi ihmiset ylipäänsä käyttävät vaatteita? (Ihmislaji pystyy täten leviämään laajalle.)

B) Ja miksi niitä vaatteita pitää olla, ainakin meillä hyväosaisilla, niin hitosti? (Nii-in, en tosiaan tiedä. Terv. Siivoan vaatekaappia ja nyt on meneillään se vaihe, kun kaikki ovat sikin sokin ympäri huonetta, kun suurin innostukseni loppui...)

C) Miksi juuri vaattein halutaan ilmaista itseään? (Koska se on ensimmäinen asia, johon toinen ihminen kiinnittää huomionsa.)

D) Onko sillä väliä, mitä kuvioita vaatteissaan kantaa? (No onhan sillä.)

E) Onko sillä väliä, mistä vaatteensa ostaa? (Juu-u, ks. C)

F) Onko sillä sitten mitään väliä missä ne vaatteet on tehty? (Kyllä on.)

G) Miksi niitä vaatteita pitää esitellä toisille sosiaalisessa mediassa? (Sen kun tietäisin.)

Nyt ei ole otollinen aika saarnata tämän enempää. Mutta voisin haudutella noita ajatuksia tovin aivokopassani ja sen jälkeen palailla mahdollisesti avaamaan sanaisen arkkuni ainakin kohdista D, E&F sekä G. Mutta nyt on aika ihmetellä paremmin kohtaa B ja uppoutua hyväosaisen minäni vaatekaapin ulostamiin yksilöihin ja pistää ne takaisin ruotuun.

Kuvia filmikameralla, ei filmillä

Perjantaina mulla on palkallinen vapaa, pekkaspäivä. Ensimmäisen kerran elämässäni. Mulle maksetaan siitä, että oon vaan. Tekemättä mitään. Tuona päivänä aion myös olla vaan. Nukkua pitkään. Hengailla neljän seinän sisällä. Kuunnella musiikkia. Ja ennen kaikkea ottaa rennosti. Tosin voisi harkita kauppareissua jäätelön vuoksi ja kirppisreissua muuten vaan.

Viime perjantaina tuhlasin palkkani. Törsäsin. Nautin materialismionnellisuudesta. Ostin MacBook Airin kolmetoista tuumasena. Omalla rahalla. Tämä tunne on vallaton. Saatoin jopa menettää kasvoni, sillä aikasemmin olen ollut väittelyissä Applea vastaan. Ja tavallaan olen vieläkin, vaikka onhan tää nyt kerrassaan IHANA.

Eiköhän tää riittänyt aiheesta perjantait. Tiivistetystä tekstistä tiivistelmä: perjantait on oikein mukavia.