Moi ja moimoi

On asioita, joihin tulee käytettyä energiaansa, vaikka ne ei niin hyödyllisiä oliskaan.
On asioita, joihin pitäisi käyttää enemmän energiaa, kuin tulee käytetyksi.
On asioita, joihin haluaisi käyttää enemmän energiaa, mutta muuttuja x sen estää.

Tää blogi on tällä hetkellä tollanen kolmannen kohdan asia. Postasin viimeksi itsenäisyyspäivänä. Siitäkin on kohta jo miltei kuukausi. Postausten kirjottaminen ja sen terapeuttisuus on kaihertanut mieltä. Halu olisi kova. Priorisointi tällä hetkellä ajaa nyt kuitenkin sellaiseen tilanteeseen, että aikaa ei ole kaikille jakaa.

Mulla on parhaillani menossa yks prosessi, jos sitä sellaiseksi voi kutsua. Se syö aikaa ja jaksamista. Sen eteen pitää kirjoittaa, pohtia, miettiä, kattoa maailmaa uudessa valossa.  Sen lisäksi on muu elämä. Kyse ei ole siitä, ettenkö blogiin haluaisi aikaani käyttää. Ei suinkaan. Mä vaan haluan sen, mitä blogin eteen saisin aikaiseksi, käyttää siihen toiseen juttuun. Se prosessi tuli ja kiilasi blogin eteen. Mulla olisi itseasiassa tällä hetkellä suuri halu panostaa tänne. Tämän mystisen prosessin todellinen laita ei tänne kuitenkaan tule levitettäväksi ikinä. Tällä hetkellä se vie niin ison osan mun ajatuksista, että olisi mahdotonta kirjoittaa blogia samaan aikaan.

Selityksiä, selityksiä.

Jos täällä kukaan edes hiippailee koskaan mitään lukemassa, niin olkoon tää teille ilmoitus.  Blogin talviuniaika alkaa. Voin melkein vannoa, että paluu (jossain muodossa edes) on tulevaisuudessa luvassa. Saa vain nähdä milloin. Tämän prosessin jälkeen, luulisin.

Muutoksen tuulet

valo on siellä missä sinä et
toimit kuin ohjelmoitu robotti
pääsi on täynnä ajatuksia

yhtäkkiä se vain kävi
pysähdyit, jämähdit
tajusit maailman raakuuden

kulje siis eteenpäin
pidä pääsi pystyssä
elämäsi on ainutlaatuinen

murehtiminen on turhaa
onnellisuus on elinehto
iloitseminen on silti vaikeaa

ihmiset eivät ole vihollisiasi
he ovat lajitoveritasi
kunnioita heitä rakkaudella

ole oma itsesi

Muutos on väistämätön. Sitä on tapahtunut yllä olevista kuvista tähän päivään. Sitä tulee vielä jatkossakin tapahtumaan. Olen vielä nuori ja maailma on avoinna. Tällä hetkellä elämäni on kovin tasapaksua lukioarkea, mutta kyllä se muutos jonkin nurkan takana odottaa. Se tulee kun aika on oikea. Klisee tai ei. Mielenkiinnolla odotan, mitä elämällä on tarjota.

Ai mikä kokeisiin lukeminen?

Saanen esitellä teille itseni. Tässä se on.
Idea mallinnettu paljaat varpaat -blogista.
Huomenna koeviikon vika koe.
En oo lukenu paljon yhtään.
Onhan meillä pohjatunti.
Kyl mä selviin.
Tai siis selviinhän?
Sykkeestä on tullu viides jakso nyt ennakoon.
Ei tarvi siis ihmetellä mitä teen seuraavan tunnin.
Suosittelen.

Tältä näyttää mun elämä

1. minä itte 2. suosikeista suosikein paikka 3. kokeisiin lukemisen pakoilua

4. kerran kuviksessa 5. elämä 6. elämäni snäpchatissä

Erittäin mukavaa, ehkä hieman yksitoikkosta, elämää. Tähän ajankohtaan kuitenkin oikein mainiota elämää. Tällä hetkellä en voisi olla onnellisempi. Tai niin haluan ainakin ajatella. Pitää opetella olla iloinen siitä, mitä on. Tää on yks askel siihen suuntaan, joka vihdoin on oikea.

Halloween 2.0

Viime vuonna oli musta silmä. Tänä vuonna valkoinen naama. Katseita kyllä keräsin kummasti kaduilla kävellessä ja kaupassa laahustaessa. Eihän mun alussa ollut edes tarkoitus tehdä mitään, mutta sitten ohjat karkasi käsistä ja se olikin menoa.

ps. Otetaan vastaan hyviä neuvoja itsekurin löytämiseksi. Itsekuri on nimittäin kadonnut jo jonkin aikaa sitten.

Kauniita unia

Eilisen to do -lista oli pitkä. Se ei tosin lyhentynyt päivän aikana yhdelläkään kohdalla. Periaatteessa heräsin jo kymmeneltä, käytännössä en. Kello taisi näyttää kolmea, kun Netflix ja nukkuminen ei tuntunut enää hyvältä idealta. Silloin  hyvältä idealta ei tuntunut myöskään läksyt tai muut kouluprojektit. Oli keksittävä jotain muuta.

Niinpä siis oli mainio sauma ryhtyä pitkästä aikaa askartelemaan ja voi että kun se oli ihanaa. Suosittelen lämmöllä kaikille.
Idea koko hommaan lähti helmihytti-blogista. Helmi oli tehnyt jo viime vuoden puolella ihanan unisiepparin, jonka keskelle oli ommeltu pitsiä. En voinut vastustaa ajatusta apinoinnista ja se olikin menoa.

Tein joskus useampi vuosi sitten unisiepparin itse, joten pieni haisu oli koko hommasta. Tarkoituksena oli saada kuitenkin aikaiseksi siistimpi ja silmää miellyttävämpi versio, kuin se yksilö, johon höyhenetkin kiinnitin tökerösti kirkkaalla teipillä.

Monimutkaisessa solmussa olleet ajatukset kiertyivät villalangan mukana tuon unisiepparin pyörylän ympärille. Rentouttava vaikutus askartelussa on oikeasti, sanoisinkos, maaginen. Maailma tuntuu paremmalta paikalta heti kun saa muuta ajateltavaa.

Alunperinhän pitsi oli valkoista, mutta sitten löysin punaista kangasväriä ja sotkeminen alkoi. Täytynee kyllä myöntää, että taisihan se villalankakin olla alussa valkoista. Kun lanka oli kierretty kehikon ympärille sain jälleen hyvän idean. Nimittäin värjäänpäs myös kehikon punaiseksi. Ensi kerralla kyllä etsin käsiini valmiikis oikeanväristä lankaa. Heh heh.

Noihin roikkuviin osiin käytin rautalankaa ja nautin näpertämisestä helmiä pujotellessa. Jokaisella osalla tässä yksilössä on oma tarinansa alkuperästä.

Ruskeat höyhenet olivat esimerkiksi pienestä suloisesta Saviheinäpuodista Lopelta ja alkuperäinen tarkoitus oli tehdä korvakorut niistä. Pitsi taas on peräisin yläasteen kangasvaraston totaalihävittämisestä, jolloin homeen vuoksi kaikki kankaat saivat lähtöpassit. Kavereiden kanssa tosin kävimme pelastamassa muutamat palat hienoimpia kankaita. Pienen pyörylän keskellä keikkuva ruusu on taaseen vanha riipus rihkamakorusta. Alimmasta kuvasta näkee ehkä parhaiten tuon pienen suloisen suojelusenkelin, joka on tätini tekemä. Kultaiset helmet todennäköisesti ovat peräisin Prinsessa-lehti ajoilta. (Oi kyllä.) Pienen pieniä valkoisia helmiä taaseen hamstrasin Tiimarin loppuunmyynnistä silloin, kun ne olivat.

Pakko kyllä myöntää, että kerrankin olen tyytyväinen lopputulokseen. Nyt olisi syytä painajaisten ja muiden epämieluisten unien syytä pysyä loitolla. Nyt taitaa olla myöskin täydellinen aika aloittaa kouluhommat. Niitä sitten väkerrellään puoleen yöhön asti, sillä koulujuttujen lisäksi mulla on nyt myös menossa kirjoituskurssi netissä, joka tarkoittaa yhden tekstin kirjoittamista viikossa koulujuttujen lisäksi.

Itku pitkästä ilosta

Tästä on vaikeaa kirjoittaa. En edes itse osaa hahmottaa kokonaisuutta. En pysy itse millään tavoin perässä. Se osuu niin likelle, että tekee pahaa. Se satuttaa. Mikään ei vain tunnu samalta kuin ennen, mutta elämää on silti jatkettava. Vaikeinta on kuitenkin myöntää, että en pysty olla vahva. En pysty vain sivuuttamaan tätä ja mainitsemaan ohimennen sivulauseen sanojen välissä.

Parempia aikoja odotellessa jätän blogin välitilaan. Samanlaiseen sumuun, jossa itse seikkailen. Sumun hälvenemisestä ei tosin ole tietoa. Sitä ei pysty Pekka Poutakaan ennustamaan. Sen aika on, kun sen aika on.

Ei tässä kukaan sentään ole kuollut, vaikka siltä saattaakin kuulostaa. Asiat ovat vain - vähän muuttuneet.

Miksi?

1. Miksi koeviikko on vasta 83 prosenttisesti takana? Tai siis miksi on vielä yksi koe jäljellä?
2. Miksi en ole lukenut opiskeltavia asioita kirjoista ennen koeviikkoa?
3. Miksi en juuri nyt ole lukemassa biologiaa huomiseen kokeeseen?

4. Miksi neulominen ja New Sherlockin katsominen kuulostaa paljon paremmalta, kuin opiskelu?
5. Miksi kaikki asiat tuntuu kaatuvan samaan aikaan päälle?
6. Miksi ranskalaisten tuloon on vielä kolme päivää jäljellä?
7. Miksi kaikki tuntuu niin vaikealta tällä hetkellä?

8. Miksi en keksi parempaa tapaa jaaritella tänne?
9. Miksi en ole vielä ostanut ranskan kirjoja ens jaksoon?
10. Miksi puhelin hajoo mun käsiin just nyt?
11. Miksi valitsin nämä kuvat tähän postaukseen.

Mulla on vaan kysymyksiä. Ei vastauksia. Liikaa asioita hoidettavana. Liian pieni aivokapasiteetti.

Luonnonhelmassa

Mun elämä on just nyt tosi ihanaa, tosi stressaavaa, tosi kamalaa, tosi rentoa, täynnä odottamista, hetkessä elämistä, täynnä kipua. Mun elämä koostuu pienen pienistä hiukkasista, joista jokainen on täysin erilainen. Jokaiselle löytyy joukosta myös täysivastakohta. Elämänlaatu paranisi kyllä huomattavasti, jos jonkun kulman takaa vihdoin sen löytäisin.

En osaa hellittää vaikka niin kovin haluisin. En osaa saada mitään aikaseksi, vaikka niin kovin haluisin. En jaksa keskittyä koeviikkoon, vaikka niin kovin haluisin. En osaa pitää näppejäni tietokoneesta erossa, vaikka niin kovin haluaisin. Itsekuri. Missäs sä siis oletkaan?

Tänään ja eilen nautin luonnosta, vaikka stressi hakkas pään sisällä. Kaikki tuntuu sekavalta. Kokeet, ranskalaiset (niitä majoittuu meillä sittenkin kaks!) ja kaikki muu oheistoiminta. ÄÄK. Elämä ilman stressiä olisi ihanaa.

Upporikasta tai rutiköyhää

Pitäisi osata tehdä päätöksiä. Mitä mä haluan. Olenko se minä, joka jotain haluaa vai onko se jokin muu. Olenko itse päätöksen takana. Haluanko vain miellyttää muita. Pystynkö pitämään oman pääni. Haluanko pelata upporikasta tai rutiköyhää. Haluanko ehkä kuitenkin tyytyä vain siihen, mitä mulla tässä on. Entä jos jämähdän, enhän mä sitä halua. Entä jos elän ikuisesti tässä, täällä. Haluanko mä jotain. Pystynkö mä tyytyä siihen, että kaikkea ei voi saada. Mitä mä ylipäänsä edes haluan. Miltään.

En voi kirjoittaa kysymysmerkkejä. Ne merkitsisi vastauksen odottamista. Mä en odota vastauksia. Kukaan muu ei niihin voi vastata. Identiteettini on parhaillaan keskivaikeassa kriisissä. Enkä mä osaa kriisinhallintaa. Tää matka alkoi joskus ja ehkä se päättyy joskus, ehkä ei koskaan. Mutta muut ei sitä voi kulkea. Mun on se tehtävä. Ei yksin, mutta silti mun. Tahtomattakin vedän muita ihmisiä mukaan, toivottavasti lopputulos ei ole umpisolmu. Kaunis kudelma ehkä. Letti. Kaikki olisi järjestyksessä. Paikoillaan. Kukaan muu ei sitä matkaa voi tehdä mun puolesta. Enkä mä edes halua sitä. Toivon vain, että joku olisi valmis mua auttamaan, että joku pystyis ymmärtämään. Haluaisin vain toivonpilkahduksia näihin aikoihin, jotka ei edes niin vaikeita ole. Toivottomia ehkä.
Kun ilta hämärtyy täällä pienessä taajamassa, saapuu mun tykö roppakaupalla ajatuksia. Ne on sitkeitä. En pääse niistä eroon. Ne on kuin purkka tukassa. En suosittele. Kaiken se kestää. Ei lähde pois kuin leikkaamalla. Kerran se vaan kirpasee, kauan se jyytää paikoillaan. Kukas se tuolta ovelta kurkistaa, nukkumattihan se siellä.

Reunustraakkipuu

Reunustraakkipuu tuntuu olevan ainut asia mun huoneessa, joka elää. Mä en elä, mun kasvini elää. Tällaselle toivottomalle viherpeukalolle kovin kummallinen tilanne. Kaikki tuntuu kovin sekavalta tällä hetkellä. Nää kuvat tässä postauksessa kuvaa enemmän kuin hyvin mun tän hetkistä korvien välin olotilaa. Unen puutetta se kai vaan on, mutta ei mulla ole tarpeeksi aikaa nukkua ja vaikka oliskin, en raaski kaikkea aikaa sentään nukkumiseen käyttää.


Mutta tällä hetkellä eletään jännittäviä aikoja. Meille majoittuu kolmen viikon päästä ranskalainen opiskelija viikoksi lukion kautta. Eilen saatiin vihdoinkin majoitettavien yhteystiedot ja tällä hetkellä elän odotuksenkuplassa. Odotan heidän vierailuaan ja majoittamista, mutta tällä hetkellä kyllä enemmän meillä majoittuvan tytön sähköpostilla tulevaa vastausta. Kaikki tuntuu uudelta ja jännittävältä. Onpahan ainakin yksi syy puskea koeviikko tsempillä läpi. Eikä sovi unohtaa myöskään meidän Ranskaan vastavierailun odottamista, minkä aika koittaa joskus kevään puolella, huhtikuussa todennäköisesti.

Pientä stressin puutetta ei pääse kyllä tulemaan. Pikkasen juurikin ranskalaisten viikon visiitissä jännittää mahdollisesti yhteisen kielen puute. Minä en osaa kahden vuoden ranskan opiskelujen jälkeen ranskaa esittäytymisen ja patongin rakastamisen ilmaisemisen lisäksi käytännössä ollenkaan. Mutta meillä majoittuva tyttö ei välttämättä osaa englantia. Ainakaan hirmuisen hyvin. Mutta onhan nykymaailmassa toki sähköset sanakirjat aina taskussa, mutta kovin syvällisiä keskusteluja ei pysty Google translate toteuttamaan. Sääli. Pidetään peukut pystyssä, että yhteinen kieli löytyy molemmilta ja sujuva puhe ei viikon aikana katkea. Oonhan mä ainakin hetkittäin toivoton papupata puhumisen suhteen.

Onneksi huomenna on sentään perjantai ja viikonloppu kolkuttaa ovella. Ja ehkä mun postauksiin tulee joskus myös järki mukaan. Nyt on kyllä aika mennä moikkaamaan äikän tekstilajiportfolion materiaalia ja bilsan läksyjä.

Paluu Lontooseen

Kipeänä ollessa on hyvä palata muistoissa näihin maisemiin ja ehkä jopa haaveilla palaamista ihan fyysisestikin paikan päälle. Toivottavasti tää flunssa vielä tästä taittuu.

Kaipuu kirjoihin

Mun viikonloput on sellasia, että niitä odotetaan kauan ja ne on hetkessä ohi. Suunnittelen aina, kuinka kerkeen tehdä viikonloppusin muka niin paljon asioita valmiiksi. Todellisuudessa en kerkiä oikein mitään. Enkä varsinkaan saa mitään valmiiksi. Ainan suunnittelen, kuinka teen heti kaikki koulujutut pois alta, mutta pyh. Sunnuntai-iltana joskus kuuden jälkeen alan tosissani edes harkitsemaan koulukirjojen vilkuilua.

Haluaisin löytää enemmän aikaa kirjojen lukemiselle. Haluaisin antaa kirjan viedä ja upota kirjan tarjoamaan maailmaan. Haluaisin lukea paljon ja erilaisia kirjoja. Haluaisin ajatella ja kirjoittaa omia ajatuksia niistä kirjoista ylös. Haluaisin päästä keskustelemaan kirjasta jonkun kanssa. Haluaisin syventyä pohtimaan kunnolla kaikkea, jota kirja pakottaa lukijansa ajattelemaan. Haluaisin lisäillä mun goodreads-tilille kirjoja luettujen kansioon lisää ja lisää. Haluaisin antaa niille niiden ansaitsemat tähdet ja ehkä jopa kirjoittaa pieniä arvosteluja.

Mutta kirjaston valikoima on liian suuri, jotta tietäisin mikä niistä monesta tuhannesta on se, joka kannattaa lukea. Haluaisin lukea enemmän kirjoja englanniksi, mutta ei mun kielitaito riitä vielä siihen. Jonain päivänä sitten. Mutta voisitteko te ystävällisesti kertoa, että mihin kirjaan kannattaisi ensi kerran tarttua kirjastossa? Mikä kirja on sen arvoinen, että lainaan sen ja tuon kotiin asti. Ideoita tulemaan.

Haluan rakastua kirjoihin ja lukemiseen kunnolla.

Jos sanot mitä sattuu, se sattuu mitä sanot

Mä oon mä enkä muuks muutu.

Mä en tiedä miks, mutta en tykkää puhua kiusaamisesta. Kiusaamisen vastustaminen on kovin trendikästä tällä hetkellä sekä todella tärkeää. Mutta haluaisin niin kovasti kyseenalaistaa paria asiaa. Tuntuu nimittäin siltä, että kaikki vastustaa täysin rinnoin kiusaamista ja on sitä vastaan. Niin kyllä minäkin. Mutta. Aihe, jota samaiset ihmiset eivät tule useinkaan ajatelleeksi on se, että mikä laskettaneen kiusaamiseksi. Eihän kiusaamisen kyseenalaistaminen tunnu olevan edes sallittua. Mutta kaikkea pitää voida kyseenalaistaa ja katsoa monelta kantilta.

Periaatteessahan kiusaamiseksi laskettaneen kaikki, jonka toinen osapuoli sellaiseksi kokee. Oli se sitten mitä tahansa. Mutta voiko kiusaamista olla myös toisen tekojen kiusaamiseksi väittäminen? Siis jos Maija vaikka syö omenaa, niin voiko Matti sanoa Maijan kiusaavan häntä syömällä omenaa Matin itse ollessa allerginen omenalle. Mutta voiko Maija sanoa Matin kiusaavan häntä väittämällä Maijan omenan syöntiä kiusaamiseks? Ehkä hieman monimutkainen kysymys, mutta niin on sekin, että mikä laskettaneen kiusaamiseksi.

Toisaalta on myös kiusaamista, jonka itse ainakin lasken aina kiusaamiseksi. Nimittely. Ja nimenomaa ikävin sanoin nimittely. Ja sitä vastustaakin Suomen lukiolaisten liiton #kutsumua-kampanja. Ja sen takana voin seistä itsekin. Nimittely, kun on kiusaamista ja piste.

Jokainen, oikeasti jokainen, on kiusaaja ja kiusattu jossain välissä elämää. Siksi ei tulisi tuomita kiusaajia. Vaan miettiä enemminkin heidän kohdallaan, että miksi?

En haasta, ku itteni

Parempi myöhään, kuin ei milloinkaan. Sain tän haasteen jo aika päiviä sitten Paljaat varpaat kenkinä -blogista. Tämä postaus on myös virunut puolivalmiina tovin jos toisenkin luonnoksissa, mutta nyt on vihdoin aika pullauttaa tämä ulos.

1. Jos saisit 10 000 euroa, mitä tekisit?
- Pistäisin sen varmaan paikkaan visusti talteen. Odottaisin itseni täysi-ikäistymistä ja lähtisin reissuun. Toiselle mantereelle kenties. Yksin tai kaksin, en tiedä. Mutta matkustelisin. 

2. Mikä on lempi vuodenaikasi ja mikä siinä on parasta?
- Syksy. Tai no oikeastaan pidän eniten loppukesästä ja alkusyksystä. Parasta on se valo. Koen ainakin itte, että sillon valo on pehmeempi, kuin kesällä, mutta silti sitä riittää. Koulujen alusta pari ensimmäistä päivää on jälleennäkemisen riemua kavereiden kanssa, jotka on viilettänyt ties missä kesänsä. Ja koulukin maistuu ihan kivalta muutaman päivän ajan.

3. Käytätkö paljon koruja? Miksi, miksi et? - En. Futisaikoina ei saanut olla mitään koruja treeneissä  tai peleissä ja se tapa pinttyi muhun toden teolla. En nimittäin vieläkään jaksa enkä yksinkertaisesti muista sonnustautua koruihin muutakuin todella harvoin. Tosin päivästä toiseen kaulassani roikkuu Kalevala-korusarjan Talon sydän hopeisena.

4. Kerro joku kiva muisto lapsuudesta. - Kesälomilla tehdyt asuntovaunureissut perheen kanssa. Aina ei kaikki ollut hyvin silloinkaan. Veli saattoi joskus esimerkiksi kattella autossa mun ikkunasta maisemia. Ai että miten ilkeetä...

5. Oletko säästäjä vai tuhlari? - Säästäjä. Kaupassa vertailen aina pitkään hintoja ja pyrin ottamaan halvimman. Venytän penniä aina viimeiseen asti. Toisaalta osaan kyllä tuhlatakin. Ja tarkemmin ajatellen olenkin ennemminkin pihi tuhlari, joka valikoi tuhlaamisen kohteet tarkkaan, kuin säästäjä.

6. Mikä blogissasi on mielestäsi parasta? - Minä. Surullista, mutta totta. Tai ehkä teksti? En tiedä. Vanhassa blogissa se oli ehdottomasti kuvat, mutta on päässyt taso laskemaan aika perskiitoa ales päin.

7. Mikä saa sinut lukemaan muiden blogeja? - Persoonallinen bloggaaja ja hyvä teksti, johon on viljelty myös omia mielipiteitä.

8. Missä asioissa olet hyvä? - Tää on jo kysymyksenä suomalaisille monesti vieras. Jos vastaat suoraan, olet auttamatta ylimielinen. Mutta jos kaartelet vastaamista tai epäröit olet epävarma itsestäsi, eli eipä sekään niin hyvä juttu ole. Mutta juu. Leipomisessa, valokuvaamisessa ja teräväkielisyydessä olen hyvä.

9. Minkälaisia ystäviä sinulla on ja mitä arvostat ystävässä - Ihania, mukavia ja hyviä ystäviä! Arvostan rehellisyyttä. Toisaalta myös pitkää pinnaa mun ja mun juttujen kanssa.

10. Mikä on lempiruokasi? Miksi? - Munamakaroni! Se on ihan parasta. Äitin äitin reseptin mukaan keitettyihin makaroineihin viskataan sekaan kananmuna, jonka rakenne on rikottu. Ja sitten sekotetaan ja töräys pullomargariinia sekaan. Lautaselle ja päälle truuttaus ketsuppia ja kaveriks jotain hyvää salaattia. Tää on kyllä sellanen ruoka, jota harvemmin saa!

11. Oletko tyytyväinen elämääsi tällä hetkellä? - Joo ja en. Nään nykyään mun kavereita, joita aikasemmin näin vain pari kertaa kuussa, jokanen päivä koulussa. Mahtava tunne, ku voi joka päivä mennä turisemaan heidän luoksee ja heittää vaikka yläfemmat. Mutta toisaalta eihän sitä käy kieltäminen, etteikö lukion alottaminen ole rankkaa. Vielä, kun kaikkien meidän koulun henkilökunnan antamien kuvauksien mukaan lukio-opiskelu ei kenellekään ole helppoa, kaikki nuupahtaa työtaakan alle ja töitä on silti tehtävä 24 tuntia vuorokaudessa. Moisen jatkuvan paasaamisen jälkeen sitä alkaa kehitellä itelleen stressiä jos vaikka mistä.

Motivaatiota vähän nyt hei / se päivä, jollon oli alle neljä viikkoa koeviikkoon

Mulla on vaan kaksi kättä. Mulla on vaan kaksi jalkaa. Silti mun pitäisi olla monessa paikassa samaan aikaan, tehdä montaa juttua samaan aikaan ja vuorokaudessa ei ole edes enempää kuin 24 tuntia. Lukio on ihan erilaista, ku yläasteella sluibailu. Projektia ja sanakoetta pukkaa tuon tuosta. Loppuvuoden jaksotkin näyttää olevan aika kurssitäyteisiä. Asiat pitäisi laittaa tärkeysjärjestykseen, mutta en mä halua laittaa koulua ylimmäksi. Kyllä sitä elämää koulun ulkopuolellakin on. Eikä kaikessa edes tartte olla paras, eikä kaikista kokeista tarvitse tulla 10+++. Se pitäis vaan uskoa.

Usko Helena, usko.

ps. Janoan kirjottamista. Haluan kirjoittaa. Luoda tekstiä. Lisää ja lisää ja aina vain lisää. Mutta ekaksi pitäisi opiskella eliöiden luokittelu ja 150 uutta englannin sanaa. Sitten pääsen höpisemään maahanmuutosta ja arvostelemaan kyseistä aiheitta pitkälti kommentoivaa kirjaa konseptillisen verran. Sitä odotellessa.

Kävin Lontoossa

kävin lontoossa
se ei jäänyt siihen
sinne on päästävä
uudestaan
mutta ainakin kolme seuraavaa vuotta vietän täällä pienellä paikkakunnalla lukiossa, joka alkoi tänään
ehkä sen jälkeen
tai nopeasti sen aikana

Sano, mitä ajattelet vai ajattele, mitä sanot?

Sukulaiset kävi kyläilemässä ja nautiskelemassa mansikkakakkua lauantaina.
Veljen näin ensimmäistä kertaa kurkkusalaateissa sunnuntaina.
Vanhenin taas vuoden maanantaina.
Lähdin töiden jälkeen suoraan mökille tiistaina.
Kirjoitan tätä postausta näin keskiviikkona.

Mulla on luonnoksissa postauksia. En vaan millään saa niitä valmiiksi ja kakistettua ulos. Mulla on niin paljon asiaa, mutta liian vähän aikaa muotoilla se järkeviksi lauseiksi. Työt syö jaksamista ja aikaa niin paljon, etten meinaa edes uskoa. Kaikkea pitäisi jaksaa tehdä ja joka paikkaan keretä. Enää onneksi 12 työaamua jäljellä. Täytynee samalla myöntää, että joku saattaa myös laskea jäljellä olevia tuntejakin... Tästä tavasta on pakko päästä irti. Tosin, en ees halua laskea päiviä siitä, koska näin kavereita viimeks. On töitä, menoja, juhlia ja jos mulla olisi aikaa muille, ei muilla ole aikaa mulle. Syksyllä sitten. Tartten sosiaalista kanssakäymistä kavereiden kanssa. Sen on tämä kesä mulle opettanut.

Ai mikä se sellanen loma oikein on?

Nytten, kun on kesä, tiedotusvälineillä ei pahemmin uutisia riitä. Kärpäsestä tehdään härkänen ja tikusta saadaan paljon asiaa. Mökkeily, helteet tai vaihtoehtoisesti huono sää, matkustelu, vapaus, rentoutuminen ja se tärkein LOMA.

Aloitin kesätyöt viikkoa ennen koulun loppua sen sijaan, että olisin tehnyt jossakin ilmasta duunia tetin muodossa. Ja mun työt loppuu ensimmäinen päivä elokuuta. Ja seitsemäs päivä alkaakin jo koulu täällä päin. Toki se siis oli täysin mun oma valinta, että pidän vain kolme päivää vapaata kesän aikana. (Eihän sitä voi laskea edes lomaksi?) Kyllähän mäkin nauttisin siitä lomasta näillä keleillä, mutta kun sitä ei ole, niin onko sitä veistä sitten käännettävä koko ajan siellä haavassa. (Tai ehkä mä vaan kateellisena kuulen lomajutut viis kertaa muita juttuja paremmin.) Tällä hetkellä koko ajan, jatkuvalla syötöllä, ihmiset jauhaa lomasta ja suunnitelmistaan. Niin omat vanhemmat, kaverit ja jopa radiojuontajat (joiden juttuja kuuntelen töissä sen kahdeksan tuntia). Pliis, vaikka onkin kesä, niin eikö yleisesti voisi keskustelun aiheina olla jotain muuta? Vaikka jotakin yhteiskunnallisia kysymyksiä? Vaikka sitten sieltä "keveämmästä" päästä... Ja tässä maailmassa on niin paljon eri asioita, jotka pitäs rohkeasti vaan nostaa sinne ihmisten kahvipöytäkeskusteluihin.

Tehdäänpä tikusta vielä lisää asiaa. (Kun nyt näköjään itsekin sorruin siihen...) Tää kesä jos joku on opettanut mulle ja paljon. Ensinnäkin toki oon oppinut, miten juuri kyseisessä paikassa sitä ite työtä tehdään, mutta sen lisäks oon oppinut (tai pikemminkin pitäis varmaan sanoa, että ymmärtäny) niin paljon töistä, yhteiskunnasta ja ennen kaikkea ittesäni. Kaiken tuon avaaminen vaatii peräti oman postauksen, mutta tiivistetysti sanottakoon: työn, jota haluan sitten isona tehdä, on tarjottava haasteita ja olisi melkein välttämätöntä, että saan vaihtoehtoisesti tuottaa sisältöä joko kirjoittamalla tai puhumalla. Ja se monien kammoksuma konttorirottaus kaheksasta neljään kuulostaa ainakin ihan ookoolta. Mutta ei, sitä mä en vielä tiedä, että mikä mä sitten haluan olla isona.

Ja todettakoon vielä lisäksi, että vaikka olen kiltisti töitä tehnyt ja tehokkaasti tahkonnut kankaita istuimien ympärille tänään tuli seinä vastaan töissä. Pyörrytti, oksetti, olo oli muutenkin kuin katujyrän alle jäänyt ja kärsimykseni taisi paistaa aika kauas. Kolmen erittäin tuskasen tunnin ja tiiminvetäjän kanssa pidetyn pienen keskustelun jälkeen päädyttiin tulokseen, että mun on parempi lähteä kotiin huilaamaan. Huomenna sitten taas uudella innolla töihin (jos joku tauti olisi oikeasti iskenyt, niin  lääkäriin olis ollut suunta). Tajusinpas sen, että ei tuo työnteko mitään lasten leikkiä todellakaan ole. Kroppani taisi antaa vinkin, että otapas vähän iisimmin ja pidä huolta itestäs.

Oon toki mäkin joskus lomaillut. Sillon on ollu aikaa kuvata _mökillä_ kukkiakin.

Rage rage kirsikoi

Seuraavana vuorossa pienenmoinen rageavautuminen. Meinaa mä en enää kestä! (Olipas viisaankuulonen ilmaisu...)

Mutta oikeesti. Oon herännyt tähän asiaan vasta ihan hiljattain, vaikka tää on aikasemmin ollu varmasti monen hieman vanhemman ihmisyksilön suosikeista suosikein puheenaihe. Faktahan siis oikeesti on, etten kykene ymmärtämään, miks ihmeessä joka paikassa pitää näprätä jotakin laitetta. Puhelinta, kameraa, tablettia, tietokonetta ja mitä näitä nyt on loputtoman listan verran.

Ja oikeestaan vieläpä erityisesti se, miksi näin tehään toisten ihmisten seurassa. Kotona, bussissa ja omassa ylväässä yksinäisyydessä se on oikein suotavaa. Tiedän ite, että puhelimen taakse on helppo vetäytyä kiusallisen hetken vallatessa oli sitten missä vaan (heh heh hee), mutta silti. Jos kokoonnutaan porukalla, nähään ihmisiä, joita ei oo pitkään aikaan nähty, niin miksei voi nostaa katsetta sieltä maagisesta näytöstä ylös ja avata sanaisen arkkunsa sen sijaan, että näpyttelee bittiavaruuteen viestejä. Kuiskiminenhan on etiketin mukaan sopimatonta, miksei siis puhelimen käyttökin! Sillä puhelimella kerkiää kyllä leikkiä myöhemminki!

Toinen omaa verenpainetta jo näin nuoressa iässä kohottava asia on, että jokaikinen asia pitää valokuvata! Mulla on ikävä sellasta fiilistä, mikä oli vielä filmikamera aikaan (mun ollessa alle kymmenvuotias, eli muistikuvat varsin hataria). Nimittäin se, että filmikuvan otto oli tarkkaa. Sillon ei saanu pelleillä. Oltiin nätisti ja koko maailma melkeen pysähty siks hetkeks, ku kuva otettiin. Piti pysähtyä ja hymyillä. Tausta katottiin sopivaks ja kaikki oli tarkkaa. Eihän filmiä sopinu tuhlailla. Ja yks filmikin kesti paljon kauemmin, mitä se digiaikana kestäisi.

Nykyään otetaan vaan niin paljon lennosta jotain irvistyskuvia tai ah-muka-niin-taiteellisia otoksia, joita on joka paikka täynnä. Nykyään ne kuvat pitää jakaa vähintään yhessä sosiaalisen mediassa. Kuka nyt mitään albumeja jaksaa niistä suttusista selfieistä ja päivän ostoksista tehdä. Sen ajan, mikä nykysin kuluu niihin kuvien tai videojen jakamiseen ja niiden kanssa tappelemiseen vois käyttää muiden kanssa ajanviettoon. Okei valokuvia kattelemalla nousee muistot pintaan. (Aaa tää on tää ku oltii sillon siellä ja niitten kanssa.) Mutta kohtuus. Jokasesta asiasta ei tartte ottaa sitä sataa kuvaa, vaan ihan yks tai kakskin riittää. Valokuvien tunnearvo nousee vaan niin huimasti määrän laskiessa kohtuulliseen.

Yks niin hyvä esimerkki, jota en myöskään ymmärrä on se, että keikoilla pitää räpsiä kuvia, ottaa videota ja puhelin koko ajan kädessä. Esimerkiksi TÄMÄ KUVA. Kattokaapa oikeinoikein tarkkaan... Sä menet sinne keikalle kuuntelemaan sitä musiikkia, et ottamaan kuvia, jossa esiintyjät näkyy kahen pixelin kokosena. Miksei siis vois keskittyä vaan siihen musiikkiin???

Kiitos ja kuitti. Toivottavasti joku sai ajatuksesta kiinni, vaikka ulosanti oli vähän mitä oli...

Sitten vähän pinnallisuuksia, koska loppukevennys kuuluu asiaan.

Turkkilaisia kirsikoita. Kesän ekat kirsikat. Olihan ne ihan hyviä, mutta on parempiaki tullu syötyä. Ja myös lasillinen JÄÄTEETÄ. Jokasen, joka mut tuntee yhtään paremmin pitäis tietää mun syvästä rakkaudesta jääteetä kohtaan. Jumalten juomaa sanoisinko. Sitä ei voi koskaan, EI KOSKAAN, juoda liikaa. Makuja on monia, mutta ehdottomasti oma lempparini oli Thaimaan persikkajäätee tölkissä ja iki-inhokki taaseen vadelmajäätee muovipullossa. (Varsin tärkeää tietoa, jota levitän nyt eteenpäin.)

Ens kerralla sitten taas lisää. Nyt voisin juoda ton kahvin loppuun ja voishan sitä tänään vetästä juoksulenkinkin pitkästä aikaaa.

Mitä tänään laittaisin päälle?

Vaatteet. Nuo ihmisen itselleen tarpeellisiksi omaksumat kankaan kappaleet. Tästä aiheesta voisin jorista loputtomiin.

Esimerkiksi

A) Miksi ihmiset ylipäänsä käyttävät vaatteita? (Ihmislaji pystyy täten leviämään laajalle.)

B) Ja miksi niitä vaatteita pitää olla, ainakin meillä hyväosaisilla, niin hitosti? (Nii-in, en tosiaan tiedä. Terv. Siivoan vaatekaappia ja nyt on meneillään se vaihe, kun kaikki ovat sikin sokin ympäri huonetta, kun suurin innostukseni loppui...)

C) Miksi juuri vaattein halutaan ilmaista itseään? (Koska se on ensimmäinen asia, johon toinen ihminen kiinnittää huomionsa.)

D) Onko sillä väliä, mitä kuvioita vaatteissaan kantaa? (No onhan sillä.)

E) Onko sillä väliä, mistä vaatteensa ostaa? (Juu-u, ks. C)

F) Onko sillä sitten mitään väliä missä ne vaatteet on tehty? (Kyllä on.)

G) Miksi niitä vaatteita pitää esitellä toisille sosiaalisessa mediassa? (Sen kun tietäisin.)

Nyt ei ole otollinen aika saarnata tämän enempää. Mutta voisin haudutella noita ajatuksia tovin aivokopassani ja sen jälkeen palailla mahdollisesti avaamaan sanaisen arkkuni ainakin kohdista D, E&F sekä G. Mutta nyt on aika ihmetellä paremmin kohtaa B ja uppoutua hyväosaisen minäni vaatekaapin ulostamiin yksilöihin ja pistää ne takaisin ruotuun.

Kuvia filmikameralla, ei filmillä

Perjantaina mulla on palkallinen vapaa, pekkaspäivä. Ensimmäisen kerran elämässäni. Mulle maksetaan siitä, että oon vaan. Tekemättä mitään. Tuona päivänä aion myös olla vaan. Nukkua pitkään. Hengailla neljän seinän sisällä. Kuunnella musiikkia. Ja ennen kaikkea ottaa rennosti. Tosin voisi harkita kauppareissua jäätelön vuoksi ja kirppisreissua muuten vaan.

Viime perjantaina tuhlasin palkkani. Törsäsin. Nautin materialismionnellisuudesta. Ostin MacBook Airin kolmetoista tuumasena. Omalla rahalla. Tämä tunne on vallaton. Saatoin jopa menettää kasvoni, sillä aikasemmin olen ollut väittelyissä Applea vastaan. Ja tavallaan olen vieläkin, vaikka onhan tää nyt kerrassaan IHANA.

Eiköhän tää riittänyt aiheesta perjantait. Tiivistetystä tekstistä tiivistelmä: perjantait on oikein mukavia.

Vau

Kolme kuvaa. Nolla ajatusta. Huomenna taas töihin. Huomenna on jo heinäkuu.

Aivot lyö tyhjää

Nää kuvat on vanhoja. Ne on jo vuodelta 2012. Mutta ne kuvaa tätä tunnetta mun pään sisällä. Rauhallinen, mutta täynnä kontrastia, eli ristiriitoja. Mä toivon, että isona mä olisin ylpeä siitä, mitä mä teen. Teen sitten mitä tahansa. Mä toivon aina tulevalta jotain. Mä odotan aina tulevaisuutta. Meneekö multa siis kaikki ohi, kun vaan odottelen jotain hienompaa ja hohdokkaampaa?

Oon hengissä

Töitä, töitä ja ainiin töitäkin. Muuta en ole kerennytkään tehdä. Tai siltä se ainakin tuntuu. Kai tämä tästä. Lukio alkaa 44 päivän päästä. Outoa.

Ohi

Olo on tyhjä, mutta onnellinen.

Ysijuhla on ohi.
Juhlastressi on ohi.
Juonnot on juonnettu.

Puhe on pidetty onnistuneesti.
Nautin esiintymisestä ja siitä hetkestä.
Vaikka sillon sydän hakkasikin ja kovaa.
Puheesta jäi hyvä fiilis (toivottavasti myös muillekin).
Ihmiset jopa ymmärsi nauraa oikeissa kohdissa.

Opettajille on kiitoskukat jaettu.
Luokanvalvojaakin on muistettu.

Kevätjuhla on lauantaina.

Huomenna alkaa TET mulla kesätyöt.
Ensimmäistä kertaa on oikeesti töissä.
Pelottaa.
Entä, jos kohta tajuanki, että kesä on jo ohi.
Niin kauan sitä ootin.

Muutos on väistämätön.
Muutos on pelottava.

Tuntuu, että oon kasvanut henkisesti kevään aikana paljon.