Pitäisi osata tehdä päätöksiä. Mitä mä haluan. Olenko se minä, joka jotain haluaa vai onko se jokin muu. Olenko itse päätöksen takana. Haluanko vain miellyttää muita. Pystynkö pitämään oman pääni. Haluanko pelata upporikasta tai rutiköyhää. Haluanko ehkä kuitenkin tyytyä vain siihen, mitä mulla tässä on. Entä jos jämähdän, enhän mä sitä halua. Entä jos elän ikuisesti tässä, täällä. Haluanko mä jotain. Pystynkö mä tyytyä siihen, että kaikkea ei voi saada. Mitä mä ylipäänsä edes haluan. Miltään.
En voi kirjoittaa kysymysmerkkejä. Ne merkitsisi vastauksen odottamista. Mä en odota vastauksia. Kukaan muu ei niihin voi vastata. Identiteettini on parhaillaan keskivaikeassa kriisissä. Enkä mä osaa kriisinhallintaa. Tää matka alkoi joskus ja ehkä se päättyy joskus, ehkä ei koskaan. Mutta muut ei sitä voi kulkea. Mun on se tehtävä. Ei yksin, mutta silti mun. Tahtomattakin vedän muita ihmisiä mukaan, toivottavasti lopputulos ei ole umpisolmu. Kaunis kudelma ehkä. Letti. Kaikki olisi järjestyksessä. Paikoillaan. Kukaan muu ei sitä matkaa voi tehdä mun puolesta. Enkä mä edes halua sitä. Toivon vain, että joku olisi valmis mua auttamaan, että joku pystyis ymmärtämään. Haluaisin vain toivonpilkahduksia näihin aikoihin, jotka ei edes niin vaikeita ole. Toivottomia ehkä.
Kun ilta hämärtyy täällä pienessä taajamassa, saapuu mun tykö roppakaupalla ajatuksia. Ne on sitkeitä. En pääse niistä eroon. Ne on kuin purkka tukassa. En suosittele. Kaiken se kestää. Ei lähde pois kuin leikkaamalla. Kerran se vaan kirpasee, kauan se jyytää paikoillaan. Kukas se tuolta ovelta kurkistaa, nukkumattihan se siellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Helena | Nikon D3100