Kurkistus todellisuuteen

Kaikki postauksen kuvat on touko-kesäkuulta eikä varsinaisesti liity tapaukseen.

Kaikki alkoi 4. joulukuuta 2014, kun selailin netissä epätoivoisena kouluun kyllästyneenä opiskelijana mahdollisuuksia päästä ulkomaille. Jossain vaiheessa nenän eteen lävähtikin tieto UWC:stä. (IB-tutkinto kansainvälisessä lukiossa jossakin 10 UWC:n koulussa). Sisuunnuin ja päätin, että se on mun juttu. Haen stipendiä ja katon miten käy.

Tammikuun vietin nenä kiinni näytössä kirjoittaessa hakemusta. Muistikuvat tuolta ajalta on hämärät. Kirjoitin paljon hakemusta, mutta myös fiiliksiä elämästä, tulevaisuudesta ja maailmasta. Tammikuun lopussa vein hakemuksen postiin ja se jos jokin oli hämmentävää. Yhtäkkiä koko se ajatus- ja kirjoitustyö oli pieni paperinippu ja päätökset muiden käsissä. Alkoi armoton odotus haastattelukutusun postilaatikkoon kolahtamisesta.

Odotus kannatti ja haastattelukutsu saapui. Ilo oli katossa hetken ja sitten siirtyi tunnetilaa jännitykseen. Haastatteluihin ei voinut valmistautua varsinaisesti mitenkään, joten ei ollut mitään, johon keskittää ajatukset. Joskus silloin kävin hakemassa elämäni ensimmäisen salikortin koulun kautta saadusta diilistä 2 jaksoa (n. 4kk) maksoi 20 euroa. Ajattelin, ettei ole mitään hävittävää.

Yhtäkkiä huomasin ravaavani salilla, tai pikemminkin spinningissä, keski-ikäisten ihmisten kanssa lähestulkoon kilpaa. Pimeät talvi-illat kului mukavasti hikisissä merkeissä urheillessa. Jalkapallon aiheuttamat traumat liikunnasta oli heitetty nurkkaan ja tilalle oli tullut "pakko päästä just nyt" -fiilis.

Pitkän ja hartaan odotuksen jälkeen koitti haastattelupäivä Helsingissä. Tuolta päivältä mielessä on tilannekuvia, mutta pakko myöntää, että kokonaiskuva tapahtumista on melko hatara. Kokemus oli mahtava ja sen kruunasi yli varojen kahvittelu Ekbergillä Bulevardilla kolmen muun jännittäjän kanssa. Oli kaksi haastattelua sekä ryhmäosuus. Oli mielenkiintoisia ihmisiä ja mielenkiintoisia keskusteluja.

Seuraavana päivänä oli lupa soittaa toimistolle tuloksien perässä. Kun pitkä litannia puhetta valintojen vaikeudesta alkoi tajusin, että ei napannut. Se ei sittenkään ollut mun juttu. Siinä vaiheessa olo oli, että okei moikka. Päälimmäinen fiilis oli, että näinhän tän kuuluikin mennä. Olin monta kuukautta hypettänyt asiaa ja miettinyt mahdollisuuksia. Ei oikeasti varmaan ollut päivääkään, jolloin en olisi miettinyt edes yhtä asiaa UWC:stä.

Tällä tekstillä haluaisin rohkaista ihmisiä hakemaan UWC:hen, sillä onhan se mahtava koulusysteemi höystettynä kansainvälisyydellä. Tietoisuus koko mahdollisuutta on Suomessa todella pientä. Toisaalta haluan kannustaa yrittämään, sillä "yrittänyttä ei laiteta", vaikka se onkin yksi kuluneimmista sanonnoista.

Asia, joka koko hakuprosessissa häiritsi, oli, etten mistään löytänyt "pettyjien" kokemuksia. Luin blogeja ympäri maailmaa kirjoittelevilta stipendiaateilta, mutta ainuttakaan tarinaa en löytänyt sellaiselta, joka haki, mutta ei stipendiä saanut. Toisaalta (kliseitä vähän lisää) jälkeen päin kyllä myönnän, että koko hakuprosessi ja pettyminen on ollut sellainen tapahtumasarja, josta vain oli päästävä yksin läpi, jotta pääsen asian yli. Mutta silti haluan jakaa oman tarinani ja toivon jonkun saavan siitä voimaa hakuprosessiin tai edes elämään yleensä.

Vaikka UWC ei tehnytkään unelmistani totta, opin kolme erittäin tärkeää asiaa:
1) Unelmien eteen pitää tehdä töitä ja ulkomaat kyllä kutsuvat mua joskus lukion jälkeen.
2) Pettymykset kuuluvat asiaan.
3) Elämä ihan oikeasti jatkuu!

Jotta tarina spinningistä ei jäisi epäloogiseksi sivuhuomioksi palaan siihen vielä hetkeksi. Jos asiaa haluaa diipimmältä kannalta miettiä, on spinning ja saliharrastus yksi iso suuri plussa, jonka UWC toi piristämään päiviä. Olen innostunut ja syöksynyt mukaan ryhmäliikuntatunneille (vaikka ensimmäiset meni miten meni pelosta kankeana). Aluksi menin sinne spinning-tunneille yksinkertaisesti siitä syystä, että se oli ainut asia, josta tiesin, mitä tehdä.

Sali oli kauhujen keskittymä, koska mulla ei luonnollisesti ollut hajuakaan, että mitä missä milloin hä mitä täällä tehdään ja ennen kaikkea miten. Sittemmin olen saanut kaksi saliohjelmaa ja treenaan nykyään nelisen kertaa viikossa ja ennen kaikkea nautin liikunnasta. Tästä aiheesta todennäköisesti tullaan vääntämään juttua vielä tulevaisuudessakin, onhan liikunta nyt osa mun _jokapäiväistä_ elämää.

Mutta mitä on tapahtunut hakuprosessin ja nykyhetken välissä? Ja mitä kuuluu operaatiolle kansainvälisyys?

Kesän työskentelin tehtaassa todeten, että se ei ehkä kuitenkaan ole mun tulevaisuus. Kansainvälisyys on myös osa mun elämää Maailmanvaihdon tukihenkilötoiminnan myötä. Koulussa kakkosvuosi painaa menemään ja wanhojen tanssit lähestyy kovaa vauhtia. Asiat on parhaillaan hyvällä mallilla ja elämä leppoisan mukavaa omassa kuplassa (silmätulehduksesta huolimatta). Tulevaisuuden suunnitelmat on vielä kovin auki, kuten ovet maailmallekin. Varmaa on se, että maailmaa haluan nähdä livenä, enkä vain näytöltä.