Olen onnellinen mitä sä luulit

Perkasin tänään pakastettavia mansikoita, kun kuulin samalla ulkoa jyrinää. Muutaman kerran jyrisi ja sen jälkeen taivas täyttyikin pilvistä. Alkoi sataa. Istuin keittiön pöydän ääressä, joka on ikkunan alla. Vettä tuli kuin saavista kaatamalla & Esterin silmäkulmasta (niin kuin joku selostaja sen kerran hienosti ilmaisi televisioon sopivalla tavalla). Yhtäkkiä tuli käsky iskältä, että kukkia pitää mennä siirtämään ulos katoksen alle. Rännien tulviessa yli ei amppelikukat oikein tykänneet niin suuresta määrästä vettä. Kukat pääsi turvaan, mutta minä sainkin parhaimmista parhaimman idean. Menen seisomaan sateeseen. Ja se olikin sitten menoa.

Rakastan sadetta. Rakastan sitä tuoksua joka tulee kun asfaltti kastuu ensimmäisistä pisaroista. Rakastan veden ropinaa. Rakastan sitä näkyä, kun pisarat tanssivat lätäköissä. Rakastan sitä mahtavaa ja raikasta fiilistä sateen jälkeen. Rakastan.

Mutta silloin kun pitäisi päästä ihmisen näköisenä paikasta A paikkaan B ilman sateenvarjoa, ei rakkaus näytä parhaimpia puoliaan tai silloin kun sade kastelee koko laukun sisällön. Mutta noin niinkun muuten rakastan sadetta.

Aikani sateessa seisottua päätin käydä katsomassa miltä viereinen tie näyttää. Se kun oli lainehtinut vielä silloin kun olin sisällä ihmetellyt sadetta. Ja kyllä, tie lainehti vielä enemmän. Vesi virtasi loivaa alamäkeä alas päin minkä kerkesi. Tilanteen tarkistettuani otin juoksuaskeleen ja toisen ja kolmannen. Juoksin ympäri pihaa kuin pieni lapsi ja riemuidiootin ilme naamalla. Kun sade lopulta hellitti lähdin sisälle. Sainpahan ainakin hyvän syyn mennä suihkuun. Äitikin tokaisi: "Onko sulla kaikki ihan kunnossa?" Ja minä siihen sitte vastasin: "On on, mä vaan rakastan sadetta."

Olin oikeesti onnellinen sateessa. Sitä tunnetta ei voi sanoin kuvailla. Se pitää kokea. Se oli mahtavaa. Suosittelen.