Mitä silmät ei nää sen sydän ymmärtää

Lause, jota sain ennen riparia kuulla moneltakin ihmiseltä, menee näin: "Ripari oli mun elämäni paras viikko." En uskonu, että omalla osalla se olis toteutunu. Mutta todellakin. Viime viikko oli tähän astisen elämäni parhain.
Ihan alussa, kun kaikki oli uutta fiilis ei ollut kovin hyvä. Tunsin itteni ulkopuoliseks ja tiivis päivärytmi ei tuntunu hyvältä ajatukselta sen jälkeen ku oli viettäny viis aiempaa viikkoa "nukun millon huvittaa ja teen mitä huvittaa" -meiningillä. Jää alkoi kuitenki sulamaan ja loppujen lopuksi oltii kaikki yhtä suurta perhettä.

Tutustuin kahteen ennalta tuntemattomaan ihmiseen älyttömän hyvin ja niistä tuli todella rakkaita. Samalla opin myös tuntemaan vanhaa kaveria entistä paremmin. Voisin jopa väittää, että nuo kolme ihmistä tulee pysymään elämässäni pitkälle tulevaisuuteen. Huumorintaju oli uskomattoman samanlaista ja kärhämiä ei ollut. Vaikka kolmen muun kanssa muutaman neliön kopin jakaminen luulis niitä aiheuttavan edes jonkin verran. Mutta ei. Kertaakaan ei tullu sanomista toisille.
Aika meni uskomattoman nopeesti. Hetket vaan lipu kädestä. En voi ymmärtää, että nyt se on ohi. En halua uskoa sitä. Sillä porukalla nähään enää vaivaset kaks kertaa. Konfisharkoissa ja ite konfirmaatiossa, joka on ens viikon lauantaina ja tänään kävin iskän kaverin luona rippikuvassa. Huomenna päiväreissu Tallinnaan. Viikonlopuks sukulaisia kattomaan mökille. Siinähän kesä taas vierähtää ja koulutki alkaa kohta.

Tärkeä asia, minkä hiffasin viime viikon aikana oli se, että kaverisuhteita pitää vaalia. En halua enää homehtua aina kotona, vaan mennä ja tehdä. Tahon tutustua uusiin ihmisiin ja viettää nykyisten kanssa enemmän aikaa. Haluun oppia myös elämään hetkessä. Nuorena jaksaa mennä ja tehdä. Se pitää hyödyntää.